Tappajan tauti

Yhdysvalloissa pitkään jatkunut sarjamurhaajabuumi saa taas uuden näkökulman. Herra Brooks on Kevin Costnerin näköinen hyvä tyyppi, jota William Hurtin elostelijasivupersoona yllyttää toteuttamaan sielunsa syvimpiä kehotuksia. Valitettavasti nämä kehotukset liittyvät kuolemaan – muiden kuolemaan – ja sen kuvaamiseen. Herra Brooks ei kuitenkaan pääse Hannibal Lecteriksi Hannibal Lecterin paikalle, vaikka sitä kovasti yrittääkin, sillä hänestä kertovan elokuvan rasituksena on tappajan ongelman liiallinen ymmärtäminen.

Täytyy heti aloittaa, että sarjamurhaajat ovat niin omituisen amerikkalainen ilmiö, että miltei kaikki elokuvat aiheesta jäävät varsin etäisiksi. Poikkeuksiksi lasken Jonathan Demmen Uhrilampaat ja Oliver Stonen Natural Born Killers – syntyneet tappajiksi, joista molemmista pidän paljon. Varmaankin sarjamurhaajissa on kuitenkin paikallista mediaseksikkyyttä, sillä aihetta sivuavia tuotoksia pursuaa joka tuutista: televisiossa on aihetta käsitteleviä sarjoja, ja elokuvia tulee kiihtyvällä tahdilla. Me täällä koto-Suomessa joudumme vain ihmettelemään, että miksi ihmeessä.

© 2007 MGMMr. Brooksin juonen selittäminen edes pintapuolisesti on ongelmallista. Elokuva kikkailee, se sisältää kolmesta neljään rinnakkaista samanaikaista juonikuviota, jotka tavalla tai toisella nivoutuvat saumattomasti hurmeiseen loppuun asti. Pääjuonet liittyvät kuitenkin murhaajaan ja hänen mahdolliseen kiinnijäämiseensä joko takaa-ajavan poliisin (Demi Moore) tai mukaan keikalle tahtovan kiristävän silminnäkijän myötävaikutuksella. Mr. Brooks yrittää selvästi mainitulla kikkailullaan ja roolivalinnoillaan päästä normaalin teurastuselokuvan yläpuolelle, hetkittäin jopa onnistuen.

Hollywoodin katsojakulttuurin kannalta elokuva on omituinen. Vastaavaa teurastusta tapaavat mennä katsomaan korkeintaan parikymppiset. Miksi ihmeessä joku parikymppinen menisi katsomaan Kevin Costnerin ja William Hurtin tähdittämää veristä draamaa, kun tarjolla on aivovapaampaa ja verisempää hömppää? Suurelle yleisölle draamaa ei ole tarpeeksi ja käsittelytapa on liikaa. Suuri kysymys onkin, miksi tällaisia tehdään.

© 2007 MGMLopuksi kaiken kuorrutuksen alta paljastuu varsin keskinkertainen elokuva, joka yrittää kurkottaa kuuseen, mutta kapsahtaa katajaan. Lisäksi elokuvasta pitämisen tiellä on useita esteitä. Aiheenvalinta on ensimmäinen este, sillä päähenkilöön on vaikea samaistua. Seuraava este on päähenkilön toimien hiljainen hyväksyntä. Herra Brooks kun katuu syvästi jokaista pahaa tekoaan ja hänen toimintansa selitetään medikalisoimalla se suorastaan geneettiseksi häiriöksi. Tämä on mielestäni suorastaan alhaista. Tappajasta yritetään tehdä miellyttävä selittämällä hänen toimintansa välttämättömyydeksi, jolle tappaja ei yrityksestä huolimatta voi mitään. Kolmas este elokuvassa on veren määrä. Nykyinen hurmeisuus aiheuttaa minulle, vanhalle kauhuelokuvien suurkuluttajalle, vatsanväänteitä. Vähemmän on enemmän. Pidemmän päälle tarkka väkivallan kuvaus vain puuduttaa, vaikka tarkoitus on shokeerata.

Jos jotain positiivista pitää sanoa, niin näyttelijät ovat elokuvassa hyviä. Erityisesti sekä Demi Moore että Kevin Costner ovat poikkeuksellisen moni-ilmeisiä. Costnerin vielä ymmärtää, mutta Demi Moorelle tämä on kyllä ensimmäinen kerta varsin pitkään aikaan.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,4 / 5 henkilöä



Lue myös