Merelle valkokangas

Isä laulaa espanjaksi letkeää laulua, jossa suunnataan merelle vaikka kävellen, koska ei ole kiire. Myöhemmin nuori poika laulaa samaa laulua heleällä äänellä. Molemmilla on tummaksi paahtunut iho, lainehtivat hiukset ja leveä hymy. Ja ennen kaikkea, molemmat rakastavat merta. Laulu nimeltään Caminando kiteyttää rennolla tunnelmallaan koko elokuvan Merelle. Minnekään ei ole kiire, ei edes hurmaavan turkoosin veden alle sukeltamaan tai läpsimään aaltoja veneen vauhdissa.

Elokuvan alussa ei olla vielä merellä, vaan esitellään nopeasti, kotivideomaiseen tyyliin ja turhaa melodramaattisuutta vältellen, meksikolaisen Jorgen ja italialaisen Robertan rakastuminen, seurustelu ja ero. Suhteesta jää jäljelle poika, Natan, joka asuu äidin kanssa Italiassa, mutta tapaa myös meksikolaista isäänsä. Elokuvassa maya-intiaani Jorge vie poikansa luonnon helmaan ja juurilleen Meksikoon Banco Chinchorron ainutlaatuiselle koralliriutalle. Merelle.

Joitain fiktiivisiä elementtejä sisältävän dokumenttielokuvan asetelmat ja henkilöt ovat todellisia – ja sen aistii, kuten myös meksikolaisohjaaja Pedro González-Rubion välittömän yhteyden kuvattaviinsa. Keskeistä on kunnioitus henkilöitä ja heidän elämäntapojaan sekä luontoa kohtaan. Nuori ohjaaja tavoittaa ensimmäisessä kokopitkässä elokuvassaan autenttisen tunnelman. Tyyli on äärimmäisen yksinkertainen ja dokumentaarinen, vailla turhaa maalailua tai romantisointia, oli sitten kyseessä ihmisten tai luonnon kuvaus. Rauhallista tunnelmaa maustaa ripaus huumoria. Vain reilun tunnin kestävä elokuva on myös ytimekäs.

Alun erotarinasta huolimatta kyseessä ei siis ole ihmissuhdedraama, jossa esimerkiksi arvuuteltaisiin tai arvioitaisiin, olisiko Natanin parempi olla äitinsä kanssa kaupungissa vai isänsä mukana meren helmassa. Jokainen valitsee oman elämänpolkunsa, erilaisuus on hyväksyttävää. Esimerkiksi Roberta ei halua elää ”viidakossa meren äärellä”, mutta hyväksyy silti entisen miehensä elämäntavan ja toisinpäin.

Elokuva vilisee kauniita, pysähtyneitä kuvia eri-ikäisistä miehistä ja merestä. Sen visuaalisuus ei kuitenkaan ole ylenpalttista eikä hyppää silmille, mikä korostaa dokumentaarin arkista tunnelmaa ja yksinkertaisuutta. Kuvien kautta välittyy arjen hetkiä, kuten pienen pojan nukkuminen riippumatossa.

Krokotiili, barrakuda, lehmähaikara... Monenlaisten merenelävien ohella tutuksi pojalle tulevat muun muassa linnut, kukat ja puut, ilman maneerista opetuksen tunnelmaa. Isän ja pojan suhteen sydämellisen kuvauksen kautta välittyy ihmisen ja luonnon ikiaikainen yhteys. Merellä suoritetut päivittäiset askareet välittyvät myös vanhan kalastajan, Matracan, elämäntavan myötä. Hänen hahmonsa kautta käsitellään myös vanhenemista ihastuttavan rennolla otteella: ”Vain tiet ovat vanhoja, ja yhä niitä kuljetaan”, sanoo kalastaja veikeästi.

Luonto näyttäytyy ihmeellisenä ja monimuotoisena, siksi myös huomion arvoisena. Leppoisa elokuva puhuu luonnonsuojelun puolesta. Kuvattavan luonnonalueen, Banco Chinchorron, ekosysteemi on uniikki ja monien hylkyjen hautausmaalla on myös kulttuurihistoriallista merkitystä. Mielelläni näkisin saastuvalle Itämerelle omistettavan vastaavan tribuutin. Se voisi sijoittua esimerkiksi ulkosaaristoon.

Mieleen jää lapsen ilo, vanhemman välittäminen sekä harmoninen elo merellä. Merelle on yksinkertaisesti toteutettu, sympaattinen ja kaunis tositarina ihmisistä, joille luonto on ystävä, ei vihollinen. Kun luonnonkatastrofeista on tullut valtavirtaelokuvan vakiokuvastoa, on simppelissä estetiikassa ja positiivisessa asennoitumisessa luontoon kaikenlaisine ilmiöineen jotain todella viehättävää.