Mank valkokangas

Ihmisen koko elämää ei voi kuvata kahdessa tunnissa. Siinä ajassa voi vain toivoa jättävänsä jälkeensä vaikutelman. Voi kun jokainen elämäkerrallinen elokuva sisäistäisi nämä Mankin viinassa soutavan keulakuvan Herman J. “Mank” Mankiewiczin (loistava Gary Oldman) sängynpohjalta laukomat sanat.

David Fincherin edesmenneen isänsä Jackin (kuoli syöpään 2003) käsikirjoituksen pohjalta ohjaama, 1930-luvulle sijoittuva Mank on ilkeyteen ja töykeyteen saakka pahasananaisen Mankiewiczin henkilökuvan ohella sekä Hollywoodin studiojärjestelmän ruumiinavaus, Kalifornian poliittisen ilmapiirin poikkileikkaus että Orson Wellesin esikoispitkän Citizen Kanen (1941) käsikirjoituksen luomisen ja vaikutteiden kuvaus.

Mank on niitä elokuvia, jotka saavat katsojansa tuntemaan olonsa fiksuksi – oli se sitten perusteltua tai ei. 1990-luvun lopulla alun perin kuvatuksi suunniteltu Mank on ylipursuavasta sisältöarkustaan huolimatta dramaturgisesti eheä ja johdonmukainen. Menneisyyteen sijoittuville elokuville usein kuolemansuudelman moiskauttavan patsastelun tyystin sivuuttava kerronta nouseekin vaivatta kunnianosoitusmaisen rakkauskirjeen yläpuolelle.

Welles ja Mankiewicz palkittiin Citizen Kanen käsikirjoituksesta Oscarilla. Yhteisiä juhlia ei pidetty, sillä välit olivat täysin tulehtuneet. Kiistakapulana oli ennen kaikkea se, kuka oli oikeastaan kirjoittanut tarinan. Mankiewiczin katkeruus Wellesia kohtaan vain kasvoi Citizen Kanen julkaisun jälkeen.

Vaikka Fincherin elokuvan näkökulma kirjoituskrediitteihin on selvä, niin tekijänoikeuskysymykset ovat Mankissa vähäpätöinen sivujuonne. Merkittävä osa elokuvan kestosta vietetään Citizen Kanen vaikutteena olleen sanomalehtikeisari William Randolph Hearstin (Charles Dance) lähi- ja vaikutuspiirissä. Kultapossukerhossa laseja kilistelivät muun muassa näyttelijätär Marion Davis (Amanda Seyfried), MGM-pamppu Louis B. Mayer (Arliss Howard) ja pitkän aikaa myös Mankiewicz itse.

Elokuva loikkii Citizen Kanen tapaan takaumien ja nykyhetkeä edustavan 1930-luvun lopun välillä. Viinasta ja vaimostaan eristetty Mankiewicz kirjoittaa tiukan aikataulun ruoskimana sittemmin kiistakapulaksi muodostuvaa käsikirjoitusta. Takaumia yhdistää päähenkilön kroonisen humalan ja krapulan lisäksi Mankin kasvava halveksunta häntä ympäröiviä isokenkäisiä kohtaan.

Liikaa skotlantilaisia väkijuomia niellyt ihmisraunio Mankiewicz kysyy taajaan vaimoltaan ”miksi sinä siedät minua?”. Avioliiton kasassa pysyminen on kuitenkin ymmärrettävää, sillä vaikka Mank on kulmikkaimmillaan pahansuopainen ja kaukana klassisesta sankarista, on hän loppuun saakka jos nyt ei pidettävä, niin ainakin inhimillinen ilmestys. Elokuvan Mankiewicz onkin viime vuosina paljon kritisoidun neromyytin ilmentymä. Mies, jolle Hunter S. Thompsonin tapaan annetaan liikaa anteeksi, koska hän on hauska.

Mankiewiczista annetaan kansanmiehen kuva. Hänen vitsinsä lyövät aina ylöspäin. Hollywoodin massipäälliköt, republikaanipoliitikot ja poliittisten lehtien painokoneiden omistaja eivät ole sen enempää sympaattisia kuin vaikeitakaan maaleja.

Kalifornian vaaleissa Mank puoltaa – kenties myös muita ärsyttääkseen – sosialistisessa puolueessa poliittisen uransa aloittanutta Upton Sinclairia, jonka kynästä lähti muun muassa There Will Be Bloodin (2007) selkänojana ollut Oil!-romaani. Republikaaneja, populismia ja 1930-luvun hirmuhallitsijoiden valtaannousua tapaillessaan Mank kommentoi Yhdysvaltain nykymenoa, joskaan Spike Lee -hurmokseen ei ylletä.

Palvovasta henkilökuvasta on kuitenkin mahdoton puhua, sillä Mankin henkilökohtaiset ongelmat, alkoholismi ja ivallisuus etunenässä, ovat läsnä kohtauksesta toiseen. Vaikka Mank nostaa itsensä, vähintään moraalisesti, halveksimiensa vaikuttajien yläpuolelle, paistaa sekä hänen teoistaan että sanoistaan läpi kitkeryys ja pitkävihaisuus. Mankin poispotkiminen seurapiireistä ei ole sattumaa, vaan itseaiheutettua.

Mankiewiczin omaa kirjoitustyyliä on kuvattu sarkastiseksi ja tiukkasanaiseksi. Hänen kirjoittamansa työt nojasivat hyvin vahvasti dialogiin. Mank on elokuva, josta Mankiewicz olisi ylpeä. Tämä ei tietysti ole sattumaa. Fincher on avoimesti todennut, että halusi jäljitellä elokuvan käsittelemän ajan tyyliä. Elokuva on taajaan valaistu kuin film noirit. Konekivääridialogikin viihtyisi hyvin Humphrey Bogartin, Robert Mitchumin ja Fred MacMurrayn huulilla, joskin myös Fincherin The Social Network (2010) laukoi sanoja sekuntikello kädessä.

Fincherin kuvallisesta osaamisesta tai negatiivisesti ilmaistuna kikkailusta on kirjoitettu runsaasti, joskin Panic Roomin (2002) jälkeen ohjaaja on visuaalisesti ollut vähemmän esillä kuin eritoten Fight Clubissa (1999). Mustavalkoinen Mank on ulkoisesti Fincheria parhaimmillaan. Tunnelma, kauneus ja toistuvasti oivaltava kameratyöskentely eivät missään vaiheessa päädy itsetarkoitukselliseksi kerskunnaksi. Niin laajakuvat pölyävästä aavikosta kuin lähikuvat Oldmanin väsyneistä ja turvonneista kasvoista ovat tarinan palveluksessa.

Mankin vertaaminen erilaisten paras elokuva -äänestyksien kestomenestyjään Citizen Kaneen on sekä tarpeetonta ja järjetöntä. Ja vaikka se olisi loogista, niin moisen pohdinta on vähintäänkin ennenaikaista. Koska Wellesin ja Mankin samaan huoneeseen väkivalloin tunkeminen on kuitenkin pirullisen helppoa ja älyttömyydessään houkuttelevaa, niin todettakoon, ettei Mank häpeä Kanen rinnalla vaikka ilman sitä elokuvaa ei olisi koskaan kuvattukaan.