Ajan ja lahjojen haaskausta

Reetta Aalto on elokuvantekijä, jolla on oma vahva kädenjälki. Vaikkei olisi nähnyt esimerkiksi Tottumiskysymystä (2019) tai Pillua aloittelijoille (2015), pelkästään jo niiden nimet kertovat oleellisen. Aallon tuotokset ovat teoksia naiseudesta terävällä kynällä piirrettynä. Ne ovat olleetkin kirkasälyisyydessään kiehtovia, lupauksia herättäviä. Hänen lyhytelokuviaan olen nähnyt moneen kertaan, ja niistä syntyneitä ajatuksia löytyy muistivihkoistani. Sanon ”lyhytelokuvat”, koska tähän mennessä Aallon tuotanto on painottunut lyhäreihin ja dokumentteihin.

Naurun varjollaNaurun varjolla on Aallon loikkaus pitkien elokuvaohjausten maailmaan. Se kertoo työttömäksi jääneestä tamperelaissinkusta, Mariasta, joka stand up -kurssin kautta päätyy koomikkokvartettiin kilpailemaan paikasta parrasvaloissa. Nelikon muut osapuolet heittävät lavalla herjaa elämänsä naisista (Joonas Saartamo), ihonväristään (Ernest Lawson) tai sukupuolettomuudestaan (Aino Sirje). Elokuva kerrotaan kuitenkin Elena Leeven näyttelemän Marian näkökulmasta. Jos minun pitäisi roolittaa minulle tyystin tuntematon kotimainen kässäri, olisi Leeve ensimmäinen nimi listallani. Niin hyvä hän niin usein on. Niin hyvä hän tässäkin on.

Aalto itse jatkaa esikoiskäsikirjoittaja Anna Ruohosen kanssa siitä, mihin hän on aiemmissa töissään ja antamissaan puheenvuoroissa jäänyt. Marian stand up -esitykset ovat miesten ja junttien huumorintajun sättimistä. Tästä on johdettu koko elokuvan kantava aihe. Maria haluaa laventaa ahtaita ajatusmalleja, näyttää ihmisille, että kaikilla on ääni ja kova ääni onkin. Puolitoista tuntia on kuitenkin pitkä aika enkä voi välttyä ajatukselta, että tässä on jääty selälleen pitkän fiktion kokoluokan alle.

Naurun varjollaHenkilöhahmot itsekin tunnistavat elokuvan sisällöllisiä puutteita ja metamaisesti niihin puuttuvat. He viittaavat jännittävien kohtausten frasierimaisuuteen ja kyselevät: ”Voitasko puhua jostain muusta välillä?” Matkalla vääjäämättömään elokuva kulkee kehää. Se on ikään kuin stand up -setti itsessään. Se kerrotaan moneen kertaan, yleisö ei vain vaihdu. Ajan mittaan sitä alkaa kaipaamaan jotain muuta.

Tapa, jolla käsitellään häpeää ja itsensä löytämistä, ja jolla kuvaillaan päähahmojen mielentilaa, voi tuntua katsojan aliarvioinnilta. En kuitenkaan itse näkisi sitä niin. Ohjaaja varmaankin tarkoituksella jättää kaavun naulaan eikä pue sitä tärkeiden sanomien päälle. Hyvässä ja pahassa, leffa on omalla tavallaan tekijöidensä näköinen ja sellainen kuin kuvitella saattoi. Hieman ärsyttävää saarnaa. Se antaa meille nelosen eikä pakota laskemaan 2+2. Osa kohtauksista istuisi paremmin lastenelokuvaan.

Naurun varjollaFilmissä on aidosti hilpeitä kaskuja, mutta ne eivät yksinään voi velvoittaa katsojaa istumaan paikoillaan todella pitkään. Ne sopivat paremmin juuri stand upiin tai lyhytelokuvaan. Leeve onnistuu kuitenkin kannattelemaan kokonaisuutta sen verran, ettei kelloa tule katsottua, mutta valitettavasti se ei ole tarpeeksi. Naurun varjolla ei isossa kuvassa jäänyt elämään mieleeni sillä tavalla kuin Aallon muut työt ovat jääneet. Se ei pakottanut kirjoittamaan ajatuksia ylös tai muutakaan. Se vain unohtui.

Aalto on aiemmin urallaan pystynyt vähentämään elokuvien monotonisuutta. Onko rahan paine vai elokuvan pituus suostutellut hänet tylsyttämään kynänsä? Nöyrtymään. Naurun varjolla missaa mahdollisuutensa, tyytyy naureskelemaan tyhmien kustannuksella ja valahtaa lähinnä itsestäänselvyyksiin.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä