Fight Club kotikatsomo

Fight Club oli palleasta ilmat pihalle ruhjonut päätös menneelle vuosituhannelle, ja erityisesti sen viimeiselle vuosikymmenelle. Samalla elokuva vankisti ohjaajansa David Fincherin aseman yhtenä amerikkalaisen nykyelokuvan merkittävimpänä ohjaajana, joka ei teoksissaan suurta yleisöä nuoleskele. Hyvä niin, sillä valtavirran vanavedessä riittää ruskeakielisiä tyhjäntoimittajia. Nyt videolla hieman siistittynä ilmestynyt Fight Club puree edelleen ja kiinnittää helpommin huomion massiivisen kerronnan eri nyansseihin.

Ehkä kunnioittavinta Fight Clubissa on sen asenne. Juuri kun yleisessä keskustelussa jaaritellaan väkivaltakuvausten paljoutta ja haitallisuutta, Fincher loihtii elokuvan, joka pokkana tarjoaa verta ja mäiskettä salvaksi henkiselle tyhjyydelle ja pahalle ololle, kun aikuiset miehet pieksevät toisilleen ja itselleen parempaa fiilistä ja elämän tarkoitusta. Hollywoodin kaksinaismoraali saa pippuria persuksiinsa ruhjeiden ja roiskeiden lennellessä äimistyneen katsojan silmille. Väkivaltaan kohdistuvat asenteet läiskitään betonille itse kunkin poimittaviksi. Aluksi on helppo samastua Nortonin esittämän kertojahahmon henkisen tyhjyyteen konsumerismin kiiltokuvapoikana. Eri asia taas on, miten suhtautua hänen vieroitusprosessiinsa ja sen kyseenalaisiin seurauksiin, kun väkivalta laajenee väeksi ja vallaksi.

Elokuva on myös kärsinyt leimastaan väkivaltaisten tappelukohtausten tyrkkyrinä, sillä sen pohjimmainen ajatusmaailma kommentoi länsimaista kulutusyhteiskuntaa hyvin paljon laajemmalla sektorilla. Se nyt on tasan, että kylmäksi Fight Club tuskin ketään jättää jakaen populan selvästi kahteen leiriin. Toisaalta lienee kuitenkin myös niin, että ne, joille kulutusyhteiskuntakritiikki olisi kaikkein tervetulluinta, tuskin edes haluavat sitä elokuvasta "lukea" tai sitten sivuuttavat koko rainan vastenmielisenä väkivaltaviihteenä ja upottavat katseensa takaisin siirappiin. Ikään kuin kansakuntia ja yhteiskuntajärjestelmiä ei olisi juuri väkivalloin rakennettu. Historiankirja käteen vaan ja ihmettelemään. Johan paavikin pyyteli anteeksi sitä, että katolinen kirkko on historiansa aikana harrastanut suurin piirtein kaikkea päivänvalolle arkaa toimintaa.

Fincherin auteur-pönkityksenä sekä Brad Pittin ja etenkin Edward Nortonin tähtiväline-elokuvana Fight Club osuu nyrkillä silmään. Ikoneille pyllistäminen, muotitietoinen kapinallisuus ja yhteiskuntakritiikki hivelevät kaikkien taiteilijaminää, mikä henkii kieltämättä aikamoista laskelmointia, jota edustaa myös elokuvan tahallisen luotaantyöntävä, suorastaan jatkuvasti katsojaa turpaan vetävä nihilismi ja raadollisuus. Turmeluksen tunkioita pöyhitään kuitenkin sen verran maanisesti, että tälle on helppo antaa anteeksi. Harvemmin näin tympäisevää elokuvaa rakastaa katsoa.