Maata meren alla valkokangas

Lenka Hellstedt on ottanut ohjaajana huiman harppauksen eteenpäin. Hänen edellinen pitkä elokuvansa, Minä ja Morrison (2001), oli kankea kuvaus nuorten aikuisten ahdistuksesta ja omien rajojen etsimisestä. Samantyyppisissä aiheissa pysytään uudessa Maata meren alla -elokuvassakin, mutta täysin eri otteella.

Suomalais-saksalaisena yhteistuotantona toteutettu Maata meren alla pohjautuu Riikka Ala-Harjan samannimiseen romaaniin vuodelta 2003. Ida (Amira Khalifa) asuu adoptioäitinsä Katin (Marja Packalén) kanssa pikkukaupungissa ja on jumissa elämänsä kanssa. Hän on valmistunut ompelijaksi, mutta masennuksen takia ei ole ehtinyt hankkia työkokemusta. Kati on huolissaan Idan tulevaisuudesta ja patistaa tätä työnhakuun. Ida päättää kuitenkin lähteä Berliiniin, sillä Katin neuvot ja kotikaupungin kuviot eivät Idaa kiinnosta.

Elokuvan päällimmäinen teema on äidin ja adoptiotyttären monimutkainen suhde. Myös Idan afrikkalainen tausta ja tumma ihonväri monihaaraistavat Idan itsensä etsimistä harmaan suomalaisuuden ja ennakkoluulojen joukossa. Samalla Ida saa oppia omista ennakkoluuloistaan. Ida tuhahtelee Katin aktivismitaustoille, eikä kestä tämän huolehtimista. Kati taas pidättää sisällään terveyteensä liittyvää muutosta.

Elokuva ei tarkastele vain adoptoidun ihmisen itsenäistymistä ja selviytymistä maailmassa, vaan myös muita erilaisuuksia ja identiteettejä. Idan ystävän Villen (Matti Ristinen) homous tuodaan muitta mutkitta esiin kuten kirjassakin, ja jokaisen hahmon ennakkoluulot eri asioita kohtaan kansallisuudesta, ihonväristä tai seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta, risteävät koomisesti monissa tilanteissa. Idalle saksalaisten välittömyys ja luonteva suhtautuminen alastomuuteen on kummastuttavaa, vaikka suomalaisesta toisin voitaisiin luulla. Huvittava on Idan niin sanotusti suomalaisin piirre, intohimoinen suhde silakkaan. Hän käy pilkillä, syö Saksassa sillisäilykkeitä ja tekee silakka-aiheisia asusteita.

Draamakomediassa on raikas ja ilmava ote, mutta silti se onnistuu käsittelemään aiheitaan lämmöllä ja viisaasti. Kirjan tunnelma on tavoitettu hyvin, vaikka kirjassa Idan sukellusharrastus ja veden elementti ovatkin paljon keskeisemmällä sijalla. Näyttelijät ovat ihastuttavia ja luontevia. Amira Khalifa tuo Idaan juuri sellaista itsepäisyyttä ja suoruutta ja toisaalta pohjatonta ihmetystä, jota hahmo vaatii. Marja Packalén on taas mahdottoman hyvä idealistisena yksinhuoltajaäitinä. Suomalaisen ja saksalaisen miljöön yhdistäminen on onnistunut yhdistelmä sekin.

On vapauttavaa ja kihelmöivää saada vihdoinkin tällainen suomalainen elokuva, jossa ei käydä sotaa tai synkkää kostonkierrettä, jossa junttihuumori, sylki ja veri eivät lennä, eikä olla pidätellyn kyynisiä tai lohduttomia luusereita. Toisaalta elokuvassa maltetaan myös olla kopioimatta amerikkalaisen elokuvan kliseitä ja tyylikeinoja. Tyyli on pikemminkin humoristisen toteava kuin osoitteleva. Maata meren alla katsoessa tuntuu, että tekijät ovat todella tehneet oman näköisensä elokuvan. Poissa ovat myötähäpeä ja tunkkaisuus, ja tilalle nousee lämmin ylpeys. Tällaisia lisää!