Luokka valkokangas

Immanuel Kant kiteytti modernin pedagogiikan dilemman kysymykseen "kuinka kultivoida vapautta pakolla?". Tätä sivistyksen kautta saavutettavan autonomian kysymystä käsittelee Laurent Cantet'n ohjaus Luokka, joka kertoo pariisilaislähiön koululuokasta heidän nuoren ranskanopettajansa (François Bégaudeau) näkökulmasta. Oppituntien arkea tarkkaileva kertomus voitti ensimmäisenä ranskalaiselokuvana 20 vuoteen Kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla ja on myös Ranskan ehdokas vuoden 2009 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi.

Neljän seinän sisällä pysyttelevä naturalistinen Luokka tuo jossakin määrin mieleen Nicolas Philibertin dokumentin Nytpä tahdon olla mä (2002), joka kuvasi hellyttävän maanläheisellä tavalla auvergnelaisen maalaiskoulun arkea. Cantet'n elokuvassa herttaisten lasten tilalla on kuitenkin Mathieu Kassovitzin 15 vuoden takaisesta mestariteoksesta Viha (1995) tuttuja pariisilaislähiön maahanmuuttajateinejä. Olemme selvästi valovuosien päässä François Truffaut'n 400 kepposen (1959) kuvaamasta autoritäärisestä koulujärjestelmästä: Luokan oppilaat pistävät opettajansa metodit ja ammattietiikan todella koetukselle.

Kasvavan siirtolaisongelman kanssa painivassa Ranskassa maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään kohdellaan edelleen monesti toisen luokan kansalaisina. Siirtomaataustaisten henkilöiden on vaikea nousta asemastaan, minkä vuoksi monet perheet elävät eristäytyneinä suurten kaupunkien ulkopuolella sijaitsevissa pahamaineisissa lähiöissä. Yhteiskunnassa vallitseva eriarvoisuus johti laajamittaisiin mellakoihin viimeksi loppuvuodesta 2005. Cantet'n teos tuo nämä ilmiön taustalla olevat asennevaikeudet lähelle katsojaa.

Luokkaan valituista katkelmista välittyvät sekä oppilaiden koulun ulkopuolella aistima muukalaisviha että haluttomuus tai kyvyttömyys sopeutua vieraan kulttuurin heille asettamiin sääntöihin. Elokuva kuvaa hienosti kolikon kumpaakin puolta. Opettajakin esitetään pelkkänä ihmisenä, jonka pinna lopulta palaa nenäkkäiden kakaroiden kanssa. Kuka tahansa peruskoulussa opettanut pystyy taatusti samaistumaan näihin tunnelmiin.

Täysin lavastamattomaan ja autenttiselta tuntuvaan filmiin on luotu draaman kaarta kuljettamalla tarinaa alkuvaikeuksista pienten onnistumisten kautta ennen pitkää kärjistyviin ongelmiin. Katsojan yllätys on lopulta suuri, kun hän saa kuulla, että elokuva perustuu itse asiassa löyhästi pääosaa esittävän Bégaudeaun romaaniin ja että oppilaiden rooleissa nähdään osansa improvisoivia amatöörinäyttelijöitä.

Teoksen tuokiot eivät missään vaiheessa tunnu teennäisiltä ja sen loppu on jätetty elävän elämän malliin avoimeksi. Cantet'n realistisen pikkufilmin ansiot piilevät sen keskustelevuudessa, sillä se pikemminkin herättää kysymyksiä kuin tarjoaa niihin valmiita vastauksia. Sanktioiden tarpeellisuutta ja koko koulusysteemin mahdottomuutta pohtivan elokuvan pitäisi kiinnostaa muitakin kuin vain opetusalalla työskenteleviä, sillä tämä ongelma alkaa olla arkipäivää jo meillä Suomessakin.