Bellevillen kolmoset valkokangas

Pienessä ranskalaisessa kylässä, joka myöhemmin jää kehityksen jalkoihin, tanakka äiti valmentaa hiljaista poikaansa pyöräilijäksi. Päivät kuluvat harjoituslenkeillä, illalla pohkeita ja renkaita hoidellaan kuntoon, koira haukkuu ohi porhaltavaa junaa. Vuosia myöhemmin Ranskan ympäriajo keskeytyy, kun mustien neliöiden muotoiset mafiosot kidnappaavat pojan, kuskaavat tämän pilvenpiirtäjän korkuisessa laivassa valtameren taakse Bellevillen metropoliin. Äiti seuraa polkuveneellä perässä, saa myöhemmin apua 1920-luvulla mainetta niittäneeltä swingtriolta. Välillä syödään sammakoita, soitetaan kodinkoneita ja lopulta päästään myös roistojahtiin.

Sylvain Chomet’n Bellevillen kolmoset on riemastuttavaa, toisinajattelevaa animaatiota parhaimmillaan. Cannesissa palkittu teos ei ällistytä ainoastaan eksentrisella tarinallaan vaan eritoten audiovisuaalisilla tyyliratkaisuillaan. Kenelle tulisi mieleen tehdä mykkäelokuva disneyjen ja shrekien aikakaudella? Chomet on kuitenkin suoriutunut juuri tästä tehtävästä, eikä elokuvassa kuulla kuin pari sanaa ranskaa, jonkun verran siansaksaa ja muminaa ja runsaasti ruumiinääniä. Kalvakat ja tummat harmaat ja ruskeat muodostavat Bellevillen hahmojen perusvärityksen, joka, swingmusiikin säestyksellä, viittaa toisaalta 1920-luvun mykkäelokuviin ja art deco -estetiikkaan, toisaalta 1990-luvun fantasiaspektaakkeleihin, kuten Kadonneiden lasten kaupunki, Delicatessen, Dark City, Kaksitoista Apinaa, jne.

Muotojen liioittelu ja groteskius muodostavat elokuvan silmiinpistävimmän esteettisen juonteen. Langanlaihoiksi venyneet, mutta pullottavareisiset pyöräilijät eivät kaikissa kohtauksissa enää näytä ihmisilta, pikemminkin Final Fantasyn avaruusolioilta. Gansterimiehet sulautuvat toisiinsa kolmipäisiksi sekasikiöiksi ja laatikkomaisiksi olennoiksi. Bellevillen kaikki muut asukkaat lyllertävät suunnattomien pallukkaruumiittensa kanssa vain vaivalloisesti paikasta toiseen. Groteskin kautta reaalimaailman pieniä yksityis- ja epäkohtia otetaan esiin, ikään kuin suurennuslasin alle ja alistetaan nauravalle kritiikille. Toisaalta niiden kautta juhlitaan felliniläisittäin maailman kummallisuutta ja mielikuvituksen mahdollisuuksia.

Varsin ranskalaisen elokuvasta tekee sen ohuelti peitelty amerikkalaisvastaisuus. Bellevillen kaupunki liikalihavine ihmisineen, ganstereineen, laiminlyötyine taiteilijoineen ja plutokratioineen on epäilemättä kuva Amerikasta ja ponnistaa tutusta vanhan mantereen ylemmyydentunnosta, jossa varsinkin gallit ovat jatkuvasti kunnostautuneet. Myös kaupallisuus vs. taide, idealismi ja intohimo vs. rahanahneus joidenkin vertauskuvien perustavina semanttisina kenttinä tuntuvat välistä helpohkoilta ratkaisuilta syvyyden tuottamiseksi pinnan ja tyylin vallitsemaan elokuvaan. Nämä kommentit ovat kuitenkin pientä hienosäätöä, niin massiivisen mielenkiintoisen ja originellin kuvakeitoksen Bellevillen kolmoset tarjoaa kenelle tahansa.