Attila Marcel kotikatsomo

Animaatioista Bellevillen kolmoset (2003) ja Illusionisti (2010) tunnettu Sylvain Chomet on siirtynyt näytelmäelokuvan pariin. Chomet on kyllä aiemmin ohjannut näytellyn osion useiden ohjaajien kollaboraatioteokseen Pariisi, rakkaudella (2006), mutta kokopitkänä näytelmäelokuvana Attila Marcel on kuitenkin miehen ensimmäinen.

Paul (Guillaume Gouix) on pianonsoittaja, joka on päätynyt asumaan vanhempiensa kuoleman myötä kahden tätinsä (Bernadette Lafont & Hélène Vincent) luokse Pariisiin. Kun mies eräänä päivänä törmää yläkerrassa asuvaan Madame Proustiin (Anne Le Ny), tarjoutuu hänelle mahdollisuus naisen salaisen teereseptin avulla nostaa esille alitajuntaisia muistoja vanhemmistaan.

Surrealistisen draamakomedian ytimessä ovat traumat sekä niiden purkaminen. Paulin kasvutarinassa lapsuuden jättämät solmukohdat avataan aikuisuuteen siirtymisen tieltä. Arkielämän pienet palaset asettuvat paikoilleen muistojen kupliessa pintaan.

Chometin itsensä luoma tarina on monella tapaa sympaattinen. Kun Kaufmanin ja Gondryn kaltaiset eksentrikot saivat hieman samanlaisista lähtökohdista aikaiseksi erinomaisen Tahrattoman mielen (2004), voisi olettaa, että omaleimaisuudestaan tunnettu animaatio-ohjaaja pystyisi samaan.

Näytelmäelokuva ei kuitenkaan taivu kivuttomasti Chometin tyylimuotojen ehdoille, ja yllättäen Attila Marcelin suurin ongelma onkin juuri se trippaileva outous, joka on aiemmin erottanut miehen ohjaukset edukseen. Dialogin sijaan yleensä musiikkiin ja miimiseen liioitteluun keskittynyt Chomet on joutunut sovittelemaan omaleimaisuuttaan uuteen formaattiin, mikä näyttäytyy lähinnä pintaleimaisuutena. Kokonaisuus on kuin räikeän punainen vaate, joka huutaa omaa näkyvyyttään.

Jälki on ajoittain mielikuvituksellista ja oivaltavaakin, mutta samalla myös ärsyttävän itseriittoista. Äidin ja isän ristiriitainen suhde näyttäytyy visuaalisesti koreina mutta pinnallisina tanssi- ja laulunnumeroina samalla, kun idiosynkraattiset hahmot pönöttävät vailla kunnollista funktiota.

Osaavamman tekijän käsissä tämä voisi vielä toimiakin. Federico Fellini ja Wes Anderson ovat esimerkkejä ohjaajista, joiden elokuvissa muoto ei juokse sisällön edelle painotuksista huolimatta. Chometin teoksessa tarina jää sen sijaan auttamatta ilmaisun jalkoihin.

Harkittu ja kekseliäs pohjatarina kyllä sykkii aidon oivalluksen kipinöitä silloin, kun vinksahtanut kerronta sen sallii. Elokuvan mielekkyyden kannalta tätä kuitenkin tapahtuu luvattoman harvoin. Attila Marcel on lopulta vain vuolaan eksentristä lorinaa, joka alkaa nopeasti kyllästyttää ja vielä nopeammin ärsyttää.