Kesähetket valkokangas

Ranskalaisen Olivier Assayasin ohjaama Kesähetket on surumielinen muttei lainkaan synkkä elokuva sukupolvien välisistä suhteista ja kaiken katoavaisuudesta. Assayas muistetaan Suomessa parhaiten elokuvistaan Irma Vep (1996) ja Kun kesä on ohi (1998).

Leskeksi jäänyt Hélène (Edith Scob) elää taideaarteiden keskellä edesmenneeltä taiteilijasedältään perimässään talossa. Hélènen lapset luovat uraa maailmalla, muotoilijana työskentelevä tytär (Juliette Binoche) New Yorkissa ja lenkkitossubisneksessä toimiva Jérémie (Jérémie Renier) Kiinassa. Vain vanhin poika Frédéric (Charles Berling) asuu Ranskassa. Kun Hélène kuolee, sisarukset perheineen kokoontuvat Pariisiin päättämään äitinsä omaisuuden kohtalosta. Vastahakoisesti he kohtaavat myös sen kipeän tosiasian, että heidän äidillään oli rakkaussuhde setäänsä.

Ennen kuolemaansa Hélène kehottaa Frédériciä myymään talon ja osan esineistä. Hélène on käynyt läpi oman luopumisen tuskansa eikä suhtaudu sentimentaalisesti setänsä perintöön, mutta Frédéric haluaisi säilyttää talon ja sen irtaimiston suvulla. Nuoremmat sisarukset tahtovat kuitenkin realisoida omaisuuden. Perintöveroja välttääkseen he luovuttavat arvokkaimmat esineet Musée d’Orsaylle, josta ne tosiasiassa olivat lainassa kuvauksia varten.

Hélènen ja hänen pitkäaikaisen taloudenhoitajansa Eloisen (Isabelle Sadoyan) rakkaudella hoitama talo alkaa rapistua katsojan silmissä heti, kun Hélène kuolee ja Eloise muuttaa pois. Talo riisutaan historiastaan ja hengestään lähes väkivaltaisesti. Kun antiikintuntijat käärivät tauluja kuplamuoviin ja penkovat tohkeissaan kaappeja löytääkseen lisää rahanarvoista tavaraa, katsoja jakaa myllerryksen keskellä harhailevan Eloisen haikeuden. Ennen talon siirtymistä uudelle omistajalle Frédéricin teini-ikäinen tytär pitää talossa bileet. Äänekkään nuorison ja hip hopin rytmien vallatessa tyhjät huoneet tuntuu melkein siltä kuin talo tulisi raiskatuksi.

Kesähetket kuvaa sitä, miten asioiden, esineiden ja paikkojen merkitykset katoavat ihmisten mukana. Vaikka seuraavat sukupolvet antavat niille omat merkityksensä ja ovat siten luomassa kulttuurin kerrostumia, jotakin katoaa iäksi. Hélènen hellimät taide-esineet muuttuvat toisiksi, kun ne alistetaan asiantuntijoiden arvioitaviksi ja eristetään elävästä elämästä museon vitriiniin. Kuten Hélène itse asian ilmaisee: ilman kukkia maljakko on kuollut.

Assayasin ja hänen tiiminsä ilmaisu olisi lähes naturalistista, elleivät elokuvan kuvat olisi niin taiten rakennettuja. Kun päähenkilöt käyvät loputtomia keskustelujaan perinnönjaosta ja siitä, mitä tehdä kaikille tavaroille, kamera etsii epäsovinnaisia ja emotionaalisesti paljastavia kuvakulmia. Taitavasta kameratyöskentelystä vastaa Ang Leen Taking Woodstockin (2009) ja Sean Pennin Into the Wildin (2007) kuvannut Eric Gautier.

Kesähetket muistuttaa monessa suhteessa ohjaajan varhaisempaa Kun kesä on ohi -elokuvaa, joka oli niin ikään melankolinen tutkielma luopumisesta, ihmissuhteista ja ikääntymisen myötä lisääntyvästä illuusiottomuudesta. Kummassakin elokuvassa keskeisen henkilön kuolema liikauttaa jäljelle jääneiden keskinäisiä suhteita ja sysää heidät liminaaliseen välivaiheeseen, joka on yhden vuodenkierron pituinen.

Kun kesä on ohi oli kuitenkin koskettavampi ja rosoisempi elokuva kuin Kesähetket, joka kertoo edeltäjäänsä vanhempien, vakiintuneempien ja varakkaampien ihmisten melko tasaisenoloisesta elämästä. Elokuva kritisoi materialismia eri muodoissaan, mutta on niin tulvillaan puhetta rahasta ja tavarasta, että sen syvemmät merkitykset uhkaavat hautautua pitkäpiimäisen pesänjakamisen alle.

Assayas on itse nimennyt Robert Bressonin tärkeimmäksi innoittajakseen, mutta Kesähetkissä on helpompi nähdä Éric Rohmerin vaikutus. Tänä vuonna kuolleen Rohmerin tavoin myös Assayas osaa tasapainoilla kepeyden ja syvällisyyden välillä. Mestariohjaajan taianomainen tatsi Assayasilta kuitenkin puuttuu. Kesähetket on kokeneiden ammattilaisten tasalaatuista työtä, mutta elokuvasta puuttuu se jokin, joka tekisi siitä ikimuistoisen.