Kaameat pomot valkokangas

Hollywoodissa on viime vuosina alettu suosia roisimpia päälle kolmekymppisistä kertovia komedioita. Kauhea kankkunen (2009) lienee menestyneimpiä esimerkkejä. Komedioiden roisius on lähinnä suhteellista, sillä nykypäivänä kiroilu, seksipuheet ja alapääjutut ovat jo niin normatiivista menoa, että ne kuumottavat korkeintaan pyhäkouluopettajan korvia. Arvot, asenteet ja stereotypiat ovat ronskeissakin jenkkikomedioissa edelleen suurimmaksi osaksi turvallisen konservatiivisia. Hyvän maun rajoja ei todellisuudessa edes koetella.

Kaameat pomot on Hollywoodin nykymuodin mukainen komedia, jossa kolmen–neljänkympin tietämillä olevat aikuiset kiroilevat, puhuvat seksistä ja alapääjutuista sekä juovat alkoholia – ja tämän perusaihion ympärille on kirjoitettu jokin tarinan tapainen. Tällä kertaa tarinan keskiössä on kolme kaverusta, joilla kaikilla on kamala pomo. Kyllästyttyään ottamaan paskaa jatkuvasti niskaansa kolmen kopla päättää päästää pomonsa päiviltä. Tavallisilta tunareilta homma on helpommin sanottu kuin tehty.

Pääosiin on valkattu mahdollisimman jokamiehiltä näyttäviä kakkosketjun näyttelijöitä, kun taas sivuosiin on jollain kepulikonstilla houkuteltu varsin nimekäs kaarti: Kevin Spacey, Colin Farrell, Jennifer Aniston, Jamie Foxx ja Donald Sutherland. Takavuosina tällaisia elokuvia kutsuttiin parantolatuotannoiksi. Hollywood-tähdille tarkoitetun parantolan terapiaohjelmaan kuului b-tuotannon leffaan osallistuminen, jolla tähdet terapoivat itseään ja kuittasivat parantolareissunsa kulut.

Kaameiden pomojen perimmäinen ongelma on tyhjäkäyntisessä tarinassa. Ajatus oravanpyörässä riutumisen todellisuudesta ja yrityksistä rimpuilla pois masentavasta kurjuudesta ovat osuvia yhtymäkohtia nyky-yhteiskuntaan. Pidemmälle näitä huomioita ei kuitenkaan jalosteta, vaan tarina ankkuroidaan varhaisessa vaiheessa urpokolmikon murhasuunnitelmien kehittelyyn. Törppöjen puuhastelun seuraaminen käy nopeasti tylsäksi, vaikka elokuvalla ei ole mittaa kuin runsaan puolentoista tunnin verran.

Elokuvassa on yritetty tavoitella mustaa huumoria, mutta tälle vaativalle tasolle ei päästä. Lopputulos on tavanomaista kohellusta, jossa luotetaan enemmän yksittäisten kohtausten vetovoimaan kuin draaman kaareen ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Yksittäiset oivallukset ovat paikoin teräviä ja nauruhermoja kutkuttavia, mutta ne eivät yksinkertaisesti riitä kannattelemaan pitkää elokuvaa. Toisin olisi television puolella, missä ohjaaja Seth Gordon on kannuksensa hankkinutkin muun muassa Konttorin ja Modernin perheen jaksojen ohjaimissa.

Valkokangasta paremmin Kaameat pomot toimisi televisioruudussa, jossa dialogiin ujutetut sutkautukset ja vitsit kantavat pidemmälle. Puhuvien päiden estetiikka yhdistettynä samoja vitsejä toistelevaan kerrontaan on valkokankaalla enemmän puuduttavaa kuin koomista katseltavaa.