Väärät paperit valkokangas

Väärät paperit on kamala elokuva kamalista ihmisistä. Se on kuin huono Michael Bay -elokuva ilman toimintaa: täynnä slapstickiä ja pakotettuja tunteita, vailla mitään käsitystä tosimaailmasta ja ihmisten käytöksestä erilaisissa tilanteissa. Henkilöiden reaktiot menevät nollasta sataan vailla välimuotoja.

Ei pidä käsittää väärin, katselen vähäisimmänkin Bayn elokuvan mielelläni Väärien papereiden sijasta. Niissäkin on sentään jokin pelastava piirre, toisin kuin Väärissä papereissa. On synti ja häpeä, että Jason Batemanin ja Melissa McCarthyn tasoiset koomikot tuhlaavat lahjojaan tällaiseen. Syyttävä sormi osoittaa kohti käsikirjoittaja Craig Mazinia ja ohjaaja Seth Gordonia.

Bateman näyttelee hillittyä tilinhoitajaa Sandy Pattersonia. Vaimo, kaksi lasta ja ura uudessa yrityksessä tekevät elämästä täydellistä, kunnes McCarthyn näyttelemä kelvoton konna varastaa Sandyn henkilöllisyyden ja tekee hänen elämästään helvettiä. Se onnistuu, koska Sandy on myös naisen nimi. Tämä oivallus on iso asia monelle mieshenkilölle elokuvassa, ja tietysti he välittömästi pilkkaavat Sandya asiasta. Muutenkin elokuvan käsitys ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta on peräisin viisivuotiaan kynästä.

Väärissä papereissa asioita tapahtuu pitkälti sen vuoksi, että oikeaoppisen tarinankaaren mukaan niin pitää tapahtua. Väärä ja oikea Sandy pitää saada samaan paikkaan ja ajomatkalle maan halki. Jotta näin tapahtuisi, elokuvan pitää syöttää liian paksua pajunköyttä katsojalle. Sama linja jatkuu kautta elokuvan.

Täkäläiset poliisit eivät voi mitään väärälle Sandylle, koska hän on eri osavaltiossa. Sikäläinen poliisi ei taas voi asialle mitään, koska heidän osavaltiossaan Sandy ei ole elokuvan mukaan rikkonut lakia. Tämä siis vaikka hän on rillutellut yli 15 000 dollarin edestä väärennetyllä luottokortilla. Tähän asti Sandyn hyväksi ystäväksi maalattu esimies muuttuu yhtäkkiä kusipääksi ja antaa Sandylle viikon aikaa selvittää tilanne tai potkut tulevat. Paikallinen poliisi ehdottaa ratkaisuksi sitä, että oikea Sandy raahaa väärentäjän väkisin kotikentälle.

Näiden lähtökohtien jälkeen ei ole enää paljoa kiinnostusta siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. On erittäin vaikea sitoutua tarinaan, kun mitä tahansa voi tapahtua ja tarinamaailman reunaehdot keksitään lennosta.

Lajityypin klassikkoja ovat Vauhdilla Chicagoon ja Keskiyön pako, joihin tekijät ovat itsekin elokuvaa verranneet. Niissäkin eriparia olevat päähenkilöt pakotetaan viettämään aikaa yhdessä uskottavasti. Kummassakin elokuvassa myös päämäärä on kirkas ja aikaa on rajoitetusti – pitää ehtiä kotiin kiitospäiväksi, pitää toimittaa rikollinen poliisille, jotta saisi palkkion.

Väärissä papereissa rajoitteet ovat keinotekoisia ja laiskaa käsikirjoittamista. Jännitettä on yritetty kasvattaa pääparin perässä olevilla palkkiometsästäjillä ja rikollisilla. Käytännössä nämä lisäykset tarkoittavat vain lisää koheltamista, mitä lähes kaksituntinen elokuva ei olisi kaivannut.

Pahinta elokuvassa on silti se, että suurpiirteisen farssin jälkeen se yrittää tiristää myös tunnereaktiota katsojalta laittamalla päähenkilön oppimaan jotain. Elokuvan loppu on siis puhdasta hattaraa ja aivan yhtä kaukana tosimaailmasta kuin alkukin. Sävy vain on eri. 

Sosiopaatti-Sandy paljastaa menneisyydestään asioita, joiden pitäisi oikeuttaa hänen käytöksensä. Elokuvan halinallemaailmassa näin tapahtuukin. Kaikki annetaan anteeksi, sokeria truutataan tratilla katsojan kurkkuun, Sandy parantaa tapansa – kunnes viimeisessä kohtauksessa taas paljastaa olevansa entisellään. Tässäkään asiassa elokuva ei ole pitkäjänteinen, vaan unohtaa kaiken helppojen naurujen toivossa.