Jackass numero kaksi valkokangas

Onkohan kukaan kulttuurintutkija, psykologi, sosiologi tai mediatutkija kyennyt tyhjentävästi selittämään Jackassien, Duudsonien ynnä muiden koheltajien suosiota. Tyypillisimmillään vedotaan siihen, että pojathan ovat poikia, ja aikuiset miehet puuhaavat televisiossa kaikkea sitä, mitä pikkupojatkin haluaisivat. Haluaako kymmenvuotias syödä hevosenpaskaa, juoda spermaa tai törmätä ostoskärryllä seinään? Epäilen, sillä olen itsekin ollut kymmenvuotias. Mutta aikuisiällä voin rehellisesti myöntää nauravani sille, että jonkun takapuoleen tehdään poltinmerkkiä tai kokeillaan pierukypärää.

Aikuisen mieli on kiero, ja ymmärtää sekoilujen seuraukset – ja osaa nauraa niille. Lapset toimivat impulsiivisesti, eivätkä tiedosta tekemiensä syitä ja seurauksia. Joten pikkupojat pois tästä kuviosta ja yhteydestä. Nämä ovat aikuisten juttuja, ja se tässä pelottavinta onkin. Normien ja säädyllisyyden yhteiskunnassa eniten hämmennystä ja pelkoa aiheuttaa käytös ja toiminta, joka ei mahdu oletettuun oikeaan käyttäytymiskaavioon. Silloin aletaan puhua mauttomuudesta ja älyttömyydestä. Ilmiö on kaikkea muuta kuin uusi.

Leikkivä ja kokeileva ihminen on kulttuurin synnyttäjä ja ylläpitäjä. Näin sanotaan. Mutta miksi jokin leikki ja kokeilu olisi toista parempaa? Jackassien uteliaisuus ja kokeilunhalu ei kenties kohdistu tieteellisesti uraauurtaviin ilmiöihin ja asioihin, mutta hyvinvoivan yhteiskunnan jähmeyden perseelle potkiminen on sekin kaikkiaan kannatettavaa kokeilua ja leikkiä, sillä hyvinvoiva jähmeys turruttaa alleen leikin ja luovuuden ja johtaa lopulta tylsyyden rappioon.

Neljän vuoden takaisessa Jackass the Moviessa MTV:ltä tutut kaverit lavensivat pelleilynsä ulos television ahtaista siveysnormeista. Kankaalla saa kiroilla, näyttää hanuria ja leikkiä eritteillä. Todellisia keskiluokkaisen vakuumielämän järkyttämisen helmiä olivat himonussijan viiksillä varustetun golfarin pelin häiritseminen ja rautakaupan esittelypöntölle istahtaminen. Totutusti kakkososissa ei alkuteoksen oivalluksiin ylletä.

Jakcassien vahvuus suhteessa esimerkiksi Duudsoneihin on ollut temppujen ja keskinäisten sekoilujen lomassa tehdyt piilokameratyyliset pilat, joilla on ensisijaisesti järkytetty porvarillista harmoniaa. Numero kakkosessa tämä ydinajatus on ajautunut kokonaan itsekeskeisemmän pelleilyn jalkoihin. Vaikka kakkaa on kankaalla näennäisesti aiempaa enemmän ja oksennusrefleksit muistuttavat olemassaolostaan, niin sekoilusta puuttuu se roisius ja terävyys, joka on anarkistisuuden polttoaine. Kakkosessa kaverukset järkyttävät, loukkaavat ja herjaavat lähinnä toisiaan, mikä synnyttää satunnaista huumoria, mutta puolentoista tunnin mittaan venytettynä kokonaisuus on yhtä vesittynyt kuin Knoxvillen yritys lentää raketilla kuuhun.

Tällä kertaa ainut mainitsemisen arvoinen pila on "paha pappa", joka usuttaa pojanpoikaansa juomaan ja tupakoimaan aiheuttaen kanssaihmisissä järkytystä ja närästystä. Valitettavasti idealtaan osuva pila on vain kohdistettu väärin. Toisessa ympäristössä kaikki normit rikkova isoisä olisi ollut menestys. Ilmeisesti jackassit ovat vanhentuessaan ja rikastuessaan tulleet itseriittoisimmiksi ja se näkyy sekoilun masokistisessa itsekkyydessä ja harvojen ulkopuolisiin kohdistuvien pilojen osoitteettomuudessa.

Suomalaisittain tietysti merkittävin asia on se, että Ehren McGheheyn arabiterroristin tekopartaan käytettiin myös Ville Valon häpykarvoja.