I Am Legend valkokangas

Tieteiselokuvat ovat kautta historiansa heijastelleet yhteiskunnassa kulloinkin vallalla olevia uhkakuvia. Viime vuosina pandemiat ja geenimanipulaatio ovat olleet vahvasti läsnä tieteisdystopioissa. Tulevaisuusnäkymien lohduttomuudessa on ollut näkyvissä vaikutteita myös ympäristömuutosten vaikutuksista. Olennaisinta ei ole enää tuhon aiheuttaja vaan tuhon lopullisuus yhteiskuntarakenteen romahtaessa. Uhkakuvana se ei ole enää pelkkää tieteistarinaa vaan pelottavan todellinen visio.

I Am Legend luontuu hyvin tämän vuosituhannen tieteisdystopioihin 28 päivää myöhemmin (2002) ja Ihmisen pojat (2006) -elokuvien rinnalle. I Am Legend perustuu tunnustetun tieteis- ja kauhukirjailija-käsikirjoittaja Richard Mathesonin samannimiseen kirjaan (1954), joka on sovitettu elokuvaksi jo kaksi kertaa aiemminkin: The Last Man on Earth (1964) ja Viimeinen mies (The Omega Man, 1971).

I Am Legend on oikeaoppisesti sovitettu nykypäivään suhteellisen onnistuneesti ja alkuteoksen pessimistinen henki on varsinkin elokuvan alkupuolella vahvasti läsnä. Geenimuunnellun tuhkarokkoviruksen aiheuttama pandemia on tappanut suurimman osan väestöstä. Ne jotka eivät ole kuolleet, ovat muuttuneet auringonvaloa kaihtaviksi yökulkijoiksi.

Kuulostaako tutulta? Epäilemättä. Ja tässä lepääkin elokuvan yksi suurin ongelma. I Am Legend on alkuperäistekstin jättämän perinnön vanki. Matheson nimittäin antoi kirjassaan "tieteellisen" selityksen vampyrismille, mikä on sittemmin inspiroinut laajasti varsinkin elokuvien tekijöitä. Mathesonin yökulkijat ovat toimineet vaikuttimina niin moderneille zombeille kuin suurimmalle osalle verenimijöistä ja purijoista, jotka ovat valkokankaalla mellastaneet. Niinpä I Am Legendin kalvakkaat uv-säteitä kaihtavat kellariolennot ovat niin moneen kertaan nähtyjä, että tänä päivänä ne ovat enää vain pelkkä tylsä klisee. Käsikirjoittajilta olisi vaadittu enemmän rohkeutta sovittaa yökulkijoista jotain uutta.

Tai jättää yökulkijat kokonaan katsojan mielikuvituksen varaan, sillä tarinassa riittää kiinnostavia aihepiirejä, joista osaa elokuvassa kiitettävästi avataankin. Ainoana elonjääneenä Robert Nevillea (Will Smith) piinaa yksinäisyys, joka koettelee miehen psyykettä. Mallinukeille juttelevan Nevillen ainut todellinen sosiaalinen kontakti on miehen koira, Sam. Asetelma palauttaa väistämättä mieleen 1970-luvun kulttiscifin A Boy and His Dogin (1975). Miehen ja tämän parhaan ystävän välinen suhde kuvataan poikkeuksellisen ansiokkaasti kuluneimpia Hollywood-konventioita rohkeasti tuulettaen. Samaa ryhtiä olisi kaivannut koko elokuvaan ja varsinkin sen lopetukseen.

Niin potentiaalisista lähtökohdista kuin I Am Legend ammentaakin, lepää tieteisdystopian vaikuttavuus aina lopussa. Toivon antaminen on avainasemassa, mutta aukiselittäminen ei kuulu tähän lajityyppiin. Pakollisen happyendin murskaavuus käsitellyille teemoille on kertaalleen konkretisoitunut niin esimerkillisesti Blade Runnerissa (1982/1991), että jokaisen tieteiselokuvan tekijän luulisi olevan tietoinen lopetuksen merkityksestä. Tämä oli ymmärretty Ihmisen pojissa, mutta ei valitettavasti I Am Legendissa, jonka lopun uskon paatoksellisuus edusti jo masentavaa tyylitajuttomuutta. Mathesonin ihmisyyden ydintä tarkastelleesta lopetuksesta ei ollut enää tietoakaan.