Nälkäpeli – Matkijanärhi, osa 1 valkokangas

Suzanne Collinsin nuortenkirjoihin pohjautuva Nälkäpeli-elokuvatrilogia on edennyt viimeiseen osaansa asti. Nykytrendejä mukaillen päätöselokuva on jaettu kahteen osaan, ja ohjaajana jatkaa Vihan liekeistä tuttu itävaltalainen Francis Lawrence.

Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) on päätynyt maan alla sijaitsevaan vyöhyke 13:een perheensä ja Gale Hawthronen (Liam Hemsworth) kanssa. Presidentti Snowin (Donald Sutherland) johtama Capitol on tuhonnut Katnissin kotivyöhykkeen ja kaapannut vangiksi Peeta Mellarkin (Josh Hutcherson). Vyöhyke 13:n johtaja, presidentti Alma Coin (Julianne Moore), haluaa tehdä Katnissistä vastarinnan symbolin, joka innostaisi alueiden asukkaita nousemaan barrikadeille Captiolia vastaan. Presidentti Snow’lla on kuitenkin käytössään Katnissin suurin heikkous, Peeta.

Matkijanärhen keskiössä ei ole enää aiemmista osista tuttu Nälkäpeli-turnaus vaan kyse on kapinasta ja sen ympärillä pyörivästä propagandasirkuksesta. Peli on vaihtunut, mutta keinot ovat pysyneet samoina, ja pelaajia on tällä kertaa useampia. Vastarinta rakentaa tunteiden ja performanssien kautta kuvaa Katnissistä kapinan suoraselkäisenä ikonina. Samaan aikaan Capitol haluaa kontrolloida kansaa uhkauksilla ja nakertamalla aukkoja lippulaivana toimivan Katnissin imagoon.

Kyse on mediapelistä, jossa pyritään luomaan oikeanlainen tuote ja myymään sitä laajalevikkeisempänä kuin vastustaja. Taistelu näkyvyydestä yhdistettynä tunteilla ja mielikuvilla markkinointiin on hyvä esimerkki siitä, että elokuvasarja ei ole menettänyt pinnan alla kuplivaa mediakriittistä otettaan. Yhtymät tosimaailman tunnepainotteisiin mediamarkkinoihin ovat kaikessa keveydessään varsin osuvia.

Matkijanärhessä näkyy kuitenkin ositettujen elokuvien ongelma. Loppufinaalin petaamiseen varattu esiosa taantuu väkisinkin kypsyttelemään tulevia mullistuksia varsin miedolla lämmöllä. Vaikka elokuva täyttää kaksituntisen kestonsa ongelmitta, mitään konkreettista ei oikeastaan tapahdu. Juonen kannalta tärkeimmät käänteet sijoittuvat loppupuolelle siirtäen odotukset ensi vuonna ilmestyvää päätösosaa varten.

Tapahtumien puute vaikuttaa myös elokuvan päähenkilöön Katnissiin. Elokuvasarjaa vakuuttavasti kannatelleella hahmolla ei ole enää samanlaista toimijuutta kuin mitä Nälkäpeli-turnauksissa. Katnissin asema määrittyy yksistään hänen pikkusiskonsa (Willow Shields), vangitun Peetan sekä vastarinnan vetäjien kautta. Tämän keskellä katoaa hahmolle ominainen ryhdikkyys ja toiminnallinen vahvuus.

Katniss supistuu ihmettelijäksi ja huolehtijaksi, joka on jatkuvan musertumisen partaalla. Vahvan päähenkilön yksipuolistamisessa on aina riskinsä, ja tällä kertaa se näkyy selviten Jennifer Lawrencen roolityössä. Hahmon pohjakosketus on tietenkin ymmärrettävää tulevan päätösosan sankarilunastusta ajatellen. Tässä tapauksessa tukea soisi kuitenkin löytyvän sivuhenkilöiden puolelta.

Ohjaajana Lawrence ei saa vanhasta eikä uudesta porukasta silti mitään irti. Julianne Moore esittää vyöhyke 13:n presidentti Coinia uuvuttavan vivahteettomasti, ja Hemsworthin Gale jää raamikasta olemusta lukuun ottamatta kovin latteaksi. Philip Seymour Hoffman tekee totutun varmaa työtä Coinin oikeana kätenä toimivana Heavensbeena, mutta operoi silti lähinnä marginaalissa. Ikimuistoisemmaksi jää Katnissin mukana kulkevan kuvausryhmän ohjaaja Cressida (Natalie Dormer), lähinnä hahmon pistävän lookin ansiosta.

Matkijanärhen ensimmäinen osa on arvostelun kannalta vaikea tapaus. Itsenäisenä elokuvana se on ongelmallinen kokonaisuus, joka jää tapahtumiltaan yhdentekeväksi. Voidaan kuitenkin täysin oikeutetusti kysyä, missä määrin kyseessä on edes itsenäinen elokuva. Paremminkin kyse on asiansa hyvin ajavasta esiosasta, joka jättää paljon tulevan finaalin varaan. Se miten pitkälle rahkeet riittävät, jää nähtäväksi ensi vuoden puolella.