Holy Smoke! - pyhässä pilvessä valkokangas

Uskovaisia, lahkolaisia ja sun muita kiihkovaisia pidettäneen nykykyynisen maailman purkanjauhajien keskuudessa lähinnä heikkomielisinä haihattelijoina. Huuhaaseen ei kukaan täysjärkinen myönnä suhtautuvansa vakavasti, mutta entä kun joku lähimmäinen hurahtaa ja asiasta tuleekin henkilökohtainen ja vakava? Järkipuhe ei varmastikaan aina tepsi, ihmisen mieli kun on sen verran mielenkiintoinen. Erilaisten lahkojen suorittamat tempaukset ovat viime aikoina nousseet kiitettävästi tapetille. Aika on siis otollista pohdiskelulle kaiken maailman hurujen huuhaan syvimmille tarkoitusperille.

Pianossa loistokkaat taitonsa tukahdutettujen tunteiden ja ahdistuksen tulkkina osoittaneelle Jane Campionille aiheen olisi luullut soveltuvan jouhevasti. Kun peri perinteisen perheen intialaiseen kulttiin hurahtanut tytär ja hänet "pois ohjelmoiva" keski-ikäinen mies suljetaan syrjäiseen mökkiin, olisi luullut kaiken olevan mahdollista maan ja taivaan välillä. Lopputulos hahmottui kuitenkin pöyristyttävän kepeämieliseksi helpoin ratkaisun ryyditetyksi lööperiksi. Synopsis on kuin halvasta pornorainasta: puhutaan paskaa ja pannaan.

Ahdistuksesta, tukahdutetuista tunteista, epätoivosta ja tarkoitusten löytämisestä ei Holy Smokessa ole tietoakaan. Vaikka kuinka katsoi, ei elokuvasta löytänyt mitään iholla helmeilevää hikistä kiimapisaraa syvällisempää. Vaikutti pitkälti siltä ettei elokuvalla sen kummoisempaa tarkoitusta ollut, kuin esitellä Kate Winsletin suloja, joihin Harvey-poika pääsee lähemminkin tutustumaan. Näyttelijäkyvyiltään varsin epäsuhdan pariskunnan kohkaamisesta ei elokuvassa rakennu myöskään mitään mieleenpainuvaa. Harvey Keitel tuntui olevan varsin tietämätön tai välinpitämätön siitä, mitä merkityksellistä hänen roolissaan mahtaisikaan olla. Mies tyytyi lonkalta toistelemaan lähinnä pahan poliisin maneerinsa.

Kerronnan ilmaisun kepeys ja keskittymättömyys nakersi elokuvan uskottavuuden pohjalukemiin. Raikuva ristiriita rakentui vielä Ruthin feodaaliaustralialaisen perheen ja kiimaisen piruparin epäsuhtaan asetelmaan. Oliko tarkoitus vakavasti ottaen kuvata ja pohtia yksinkertaisten ihmisten kohtaaman tragedian synnyttämää ahdistusta ja epätietoisuutta vai herkutellen psykoanalysoida eksoottisen kultin potenssioimia seksinnälkäisiä piruparkoja? En jaksanut analysoida itselleni vastausta moiseen, koska moisen huuhaan vakavuusaste on samalla tasolla kuin valinnan tekeminen banaanin- ja mansikanmakuisen kondomin väliltä.