About Schmidt valkokangas

Alexander Paynen elokuva About Schmidt on yhtä aikaa todella huvittava, sydäntä särkevä ja hellyttävä. Nebraskalainen Warren Schmidt (Jack Nicholson) jää eläkkeelle työstään suuressa vakuutusyhtiössä. Mies ei ole ollenkaan ehtinyt toipua eläkkeelle jäämisen aiheuttamasta hämmennyksestä, kun hän jo kokee toisen menetyksen. Rouva Schmidt (Jane Squibb) näet kuolee ilman mitään ennakkovaroitusta. Pariskunnan ainut lapsi asuu Coloradossa ja aikoo naimisiin vesisänkyjen myyntimiehen kanssa, jota isäpappa ei pidä tyttärensä arvoisena. Jonkin aikaa autiossa talossa pyörittyään Schmidt lähtee tien päälle massiivisella matkailuautollaan suuntanaan Colorado.

Joiltakin osin About Schmidt tuo mieleen Lynchin Straight Storyn (1999), jossa mies matkustaa ruohonleikkurilla tekemään sovintoa veljensä kanssa. Molemmissa elokuvissa on kyse yksinäisen vanhan miehen matkasta keskilännessä, joten mm. maisemat ovat hyvin samankaltaisia. Elokuvat kuitenkin eroavat toisistaan ratkaisevalla tavalla. Straight Story on lyyrisempi ja loppuu sovinnon tunnelmiin, kun taas About Schmidtissä on ripaus mustempaakin huumoria, jolle ei välttämättä kehtaa oikein edes nauraa myötätunnosta Schmidtiä kohtaan. Toisaalta Schmidt on hahmona isoa korporaatiota täysin palvellut surullinen jokamies, jonka elämä on mennyt lähinnä sisätiloissa ja toimisto-olosuhteissa. Herra Straight edustaa puolestaan maanläheisempää ulkoilmamiestä.

Moni katsoja varmasti tunnistaa päähenkilössä oman vanhan sukulaismiehensä. Schmidtin jäyhän hämmentyneessä hahmossaan on yllättäen jotakin hyvin suomalaista. Schmidt on tavallinen kohtelias mies, sellainen, joita me kaikki tunnemme. Hän on mies, joka on elämässään koettanut tehdä oikeita ja kunniallisia asioita, mutta tuntee olonsa hyvin tyhjäksi ja yksinäiseksi. Omat saavutukset tuntuvat rääpälemäisen pieniltä ja turhilta. Elokuvaa katsoessa saattaa yllättäen tulla ajatelleeksi myös Fight Clubia. Molempien päähenkilöt ovat siisteissä sisätöissä tekemisissä vakuutusten ja sitä kautta riskien kanssa. Tosin siinä missä Schmidt on depressiivinen, Fight Clubin päähenkilö on maaninen. Kummassakin on kuitenkin sukupolvierosta huolimatta kyse miehen arvon pohdinnasta.

Elokuvan dialogi on kirjoitettu täyteen harkittua sosiaalista komediaa. Eri tilanteissa sanotut kohteliaisuudet lausutaan "niin kuin pitää" tietyn hyväksytyn sosiaalisen käsikirjoituksen mukaan, mutta lähes kaikessa mitä sanotaan on mukana epäaitoa kireyttä. Sanat tuntuvat kohteliailta ja tilanteeseen sopivilta, mutta jokin inkongruenssi eleiden ja repliikkien välillä saa katsojan epäilemään puhujan todellisia ajatuksia. Dialogissa käytetään kiusallisia taukoja loistavasti hyväksi ja keskustelijat sanovat mitä heidän "kuuluu" sanoa vasta aivan viime hetkellä ennen kuin tauko muuttuu epämukavaksi tai joskus jopa vasta hiukan liian myöhään. Tuntuukin, etteivät henkilöt niinkään puhu itse, vaan että tietty puhestrategioiden valikoima puhuu heidän kauttaan. Opittujen "oikeiden" fraasien sanominen oikealla hetkellä säästää ujon ihmisen täydelliseltä sosiaaliselta kömpelyydeltä.

Dialogin kiinnostavuus rakentuukin pitkälle taukojen varaan, niiden aikana katselija jätetään arvailemaan, toteuttaako seuraavan repliikin sanoja odotettua kohteliasta käsikirjoitusta vai sanooko hän yllättäen jotakin aivan suoraan. Juuri nämä yllättävät totuuden pulpahtamiset sanoiksi ovat sosiaalisesti kiusallisia ja nöyryyttäviä, mutta samalla kertaa surkuhupaisia. Erityisesti Schmidtin kiusaantuneisuus Randallin eronneen äidin (Kathy Bates) seurassa kirvoittaa hihityksiä.

Schmidt ei ole ainoastaan masentunut ja pessimistinen. Hän on myös sivistyneenä miehenä aktiivinen ja keskusteleva eli suorittaa sellaisia puheakteja kuin häneltä eri tilanteissa odotetaan. Kuusivuotiaan tansanialaispojan sponsorina häntä pyydetään kirjoittamaan hiukan itsestään kummilapselleen. Kertojanäänellä luetut kirjeet tuovat Schmidtin todelliset tunteet paljastavasti esiin. Tunteenpurskahdusten rinnalla Schmidt kuitenkin toimii myös isäntämäisenä oppaana pikku Ndgulle kertoessaan nähtävyyksistä, joissa hän matkansa varrella pysähtyy. Kirjeet ovat toisaalta myös koomisia, koska Schmidt kaunistelee niissä joitakin yksityiskohtia.

Nicholsonin Schmidt on hyvin hillitty ja hallittu hahmo, eivätkä hänen vihanpurskahduksensa missään vaiheessa mene Nicholsonille tyypillisellä tavalla karikatyyreiksi. Schmidtin hahmon tietty rationaalisuus ja vaatimattomuus tekevät hänestä niin empatiaa herättävän. Hänen epätoivonsa on jossakin hyvin syvällä sielun pohjalla.

Amerikkalaiseksi elokuvaksi Paynen uusimmassa käytetään harvinaisen paljon hiljaisuutta dialogin tehokeinona. Englanninkielisillä nettisivuilla sitä onkin paitsi ylistetty, myös haukuttu tylsäksi, hitaaksi ja jähmeäksi. Sikäläinen yleisö ei ilmeisesti ole oppinut kuuntelemaan sellaista taukojen ja hiljaisuuksien sointia, jota tässä elokuvassa on. Useat kohtaukset suorastaan tihkuvat ääneen lausumattomia asioita, mikä saattaa hyvinkin olla suomalaiseen makuun sopivan. About Schmidt onkin älykästä komediaa, jossa katsojaa ei aliarvioida. Juuri sanomatta jääneiden asioiden resonanssi säilyy mielessä useita tunteja elokuvan jälkeen. Lopuksi on vielä sanottava, että elokuvaa voi suositella lämpimästi Raymond Carverin novelleista pitäville.