Downsizing valkokangas

Kun tiedemiehet löytävät tavan kutistaa ihmisiä, kuvittelevat he löytäneensä pysyvän ratkaisun ylipopulaatioon ja ympäristöongelmiin. Maailmaa mullistava keksintö ei kuitenkaan ole ratkaisu kaikkeen, vaan halpaa luksuselämää tarjoavat minikokoiset kaupungit päätyvät peilaamaan kärjistettynä monia nykyajan yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Näitä kysymyksiä ihmetellään Matt Damonin silmin, kun hänen esittämänsä keskiluokkainen tavis Paul Safranek päättää vaimonsa kanssa kutistaa itsensä ja muuttaa minikokoiseen kartanoon ajautuen näkemään ja kokemaan normaalikokoisestakin maailmasta tutuksi tulleet ongelmat entistä lähempää.

Kutistamisen kliseisyydestä huolimatta Downsizing tuntuu aluksi melko uniikilta. Sen realistinen, yhteiskuntakriittinen ote tuntuu uudelta tavalta lähestyä aiemmin hyvin erilaisissa elokuvissa nähtyä perinnettä. Premississä on potentiaalia moneen eri suuntaan, joka koituukin elokuvassa rakenteelliseksi ongelmaksi. Tarinassa pyritään ehtiä käsittelemään ilmastonmuutosta, taloutta, ihmissuhteita, luokkaeroja, maailmanloppua ja kulttuuria.

Lopputuloksena on epätarkka, yli kahden tunnin maraton, joka olisi toiminut, jos se olisi keskittynyt tarkemmin vain yhteen tai kahteen teemaan ja käsitellyt niitä monipuolisesti mutta tiiviisti. Pituus nousee ongelmaksi, kun se nähdään mahdollisuutena tunkea elokuvaan lisää, eikä mahdollisuutena tarkastella jo olemassa olevia elementtejä ja teemoja paremmin.

Elokuvan parasta antia ovat näyttelijäsuoritukset. Matt Damonin samaistuttava tavis on uskottava, ja Christoph Waltz päätyy jälleen elokuvan kohokohdaksi serbialaista bilehilettä Dusania esittäessään. Näiden kohokohtien lisäksi elokuvaa täyttää valtava litania kokeneita näyttelijöitä, joista moni ei ehdi antamaan kaikkeaan. Paulin vaimoa Audreyta näyttelevää Kristen Wiigia on ilo katsoa, siksi onkin sääli, että hän on ruudulla vain muutamia minuutteja. Paulin ja Audreyn tarina onkin alikirjoitettu ja jää kitukasvuiseksi, vaikka siinä olisi ollut potentiaalia mielenkiintoiseen draamaan.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Alexander Payne omaa paljon kokemusta hyvistä hahmoista. Downsizingin toimiva roolitus tukee Paynen taitoa luoda uskottavia ja moniulotteisia hahmoja. Waltz olisi heikomman käsikirjoituksen kynsissä helposti päätynyt yksitoikkoiseksi ja ärsyttäväksi stereotypiaksi juhlivasta rikkaasta ulkomaalaisesta. Hyvät näyttelijäsuoritukset ja kolmiulotteiset hahmot sopivat yhteen loistavasti tehden yksittäisistä kohtauksista satunnaisesti hyvin mukavia seurata. Pienemmällä budjetilla ja tarkemmalla visiolla elokuvassa olisi ollut potentiaalia Paynen merkkiteoksen Sidewaysin (2004) kaltaiseksi mahtavaksi hahmotutkielmaksi.

Bisnesmiehien päätöksiltä tuntuvien tarinaliikkeiden takia Downsizing onnistuu myös pilaamaan kiinnostavat hahmonsa astumalla jokaiseen mahdolliseen kliseeseen. Kaikki alikirjoitetusta rakkaustarinasta aina huumetrippeihin ennalta arvattavine psykedeelisine visuaaleineen tuntuu väkinäiseltä ja kömpelöltä. Ne myös pidentävät elokuvaa entisestään todella tylsän, pinnallisen ja ilmiselvän yhteiskunnallisen kritiikin ohella. Nämä kaksi elementtiä eivät myöskään sula toisiinsa, vaan jaaritteleva, läpinäkyvä poliittinen sisältö ja massakomedialta tuntuva itsensä löytäminen romanttisine sivujuonineen tuntuvat kahdelta eri elokuvalta. Kuin Paynen vinksahtanut versio Elysiumista (2013).

Elokuvan molemmilla aspekteilla on puolensa, joita kannattelee mainitsemisen arvoiset hahmot ja näyttelijäsuoritukset sekä uniikit ja hauskat ideat hieman erilaisesta scifi-tulevaisuudesta. Näitä sitoo yhteen kuitenkin liian täyteen paisutettu käsikirjoitus joka onnistuu tekemään mielenkiintoisesta ja nautinnollisesta elokuvasta paikoittain loukkaavan typerän ja kokonaisuutena suorastaan järkyttävän tasapaksulta ja harmaan tavalliselta tuntuvan elokuvan. Sääli, sillä elokuvan toimivat elementit toimivat todella.