2012 valkokangas

Maya-intiaanien ajanlaskun mukaan maailmanloppu koittaa vuonna 2012, kun kaikki planeetat ovat samalla viivalla. Roland Emmerichin viimeisin katastrofiskenaario antaa viitteitä siitä, että kalenterit on syytä kaivaa esiin ja siirtää lomamatkaa hieman aiemmaksi, koska kohde saattaa kyseisen vuoden jouluun mennessä vaihtaa paikkaa maailmankartalla.

Emmerich on yksi vuosituhannen vaihteen populaarimegaelokuvan lajityypin kehittäjistä. Independence Day (1996), Godzilla (1998), The Day After Tomorrow (2004) ja 10, 000 BC (2008) ovat tehosteilla täytettyjä vuoristorataelokuvia, joiden kyydissä katsojaa ajelutetaan toinen toistaan uhkaavampien tilanteiden halki, tietysti nasta laudassa. 2012 on kaikkien Emmerichin tuotosten äiti ja isä, koska aiheena on globaaleista ongelmista suurin, maailmanloppu. Tarkemmin ottaen ilmiöllä tarkoitetaan tässä nykyihmiselle suotuisien järjestelyjen muokkaamista uuteen uskoon.

2012 noudattaa niin tarkkaa kaavaa, että varsinaisesta tarinankerronnasta ei voida puhua. Nuhjuisessa intialaisessa pikkukylässä tehdään poikkeuksellinen havainto, jota kauhistellaan astrofysiikkajargonilla. Amerikkalainen geologi välittää tiedon eteenpäin, ja sitten seuraa Yhdysvaltain presidentin televisioitu lohdutuspuhe kaikille kansoille. ”Maailmaa, sellaisena kuin me sen tunnemme” uhkaa lopullinen tuho, joka yhdistää kansakunnat rukoilemaan ja etsimään lohtua sieltä, mistä oma kulttuuri sitä nyt sattuu tarjoamaan. Raamatulliset viittaukset ovat itsestään selviä.

Vuoristoradan etuvaunuun istahtaa tavallistakin tavallisempi lähiökaveri, joka tapaa perheenpelastusmatkallaan kaikki klassiset hahmot profeetallisesta kylähullusta ahneeseen miljonääriin, joka on ostanut pelastuksensa rahalla. Ongelmat ja mantereet kasautuvat, ja kaikki tapahtuu kerrasta toiseen viimeisellä sekunnilla, juuri kun maankuori repeää jalan alta. Miksei voisi joskus lähteä ajoissa?

Koska 2012 pyrkii alleviivaamalla herättämään katsojissa ennalta määritettyjä tunteita ja kokemuksia, se ei ole varsinainen taideteos, vaan puhdasta viihdettä. Ja sitä se todella on, mitään säästelemättä. Erikoistehostekollaaseista rakennetut kohtaukset, joissa maankuori kuplii kuin kiisseli kattilassa ja vesimassat vyöryvät vuoristojen ylle, ovat todella hienoja. Ihmiset yrittävät julistaa lähimmäisenrakkautta ja ihmisyyden syvintä olemusta, mutta sykähdyttävintä valkokankaalla ovat kilometrin korkuiset tsunamit ja kaupunkien romahtaminen maan sisään sekunneissa.

Kiinnostava yksityiskohta 2012:ssa on joukkoviestinnän haavoittumaton ja lähes yli-inhimillinen rooli tapahtumien todistajana. Vaikka maanosat ovat jo osittain hävinneet kartalta, voi televisiosta vielä seurata uutisia ja raportteja tapahtumapaikalta. Kun uutiset loppuvat, viimeinenkin toivonkipinä sammuu ja ihmiset vasta silloin tajuavat, että tästä ei ehkä selvitäkään.

Roland Emmerich on ajanut itsensä nurkkaan aiheiden osalta. Kun on käynyt läpi esihistorialliset hirviöpedot, hyökkäyksen ulkoavaruudesta, ilmastonmuutoksen ja maailmanlopun, on vaikea enää keksiä mahtipontisempaa koko maailmaa koskettavaa aihetta. 2012 on viihde-elokuvana mukiinmenevä ja täyttää tehtävänsä. Ennalta arvattava vetistely ja filosofointi sekä imelä loppukohtaus saavat kuitenkin toivomaan, että maailmanloppu olisi oikeasti sellainen, jossa maapallo vain räjähtäisi taivaan tuuliin.