The Day After Tomorrow valkokangas

Roland Emmerich on tämän päivän Hollywoodin spektaakkelien takuumies. Independence Dayn (1996) ja Godzillan (1998) viitoittama tehostemaailmanloppu jatkuu nyt The Day After Tomorrowin merkeissä. Peruslähtökohta on tällä kertaa hitusen uskottavampi, kun avaruusolioiden ja merenpohjan atomihirviön sijaan uhkaajana ovat ihmisen itsensä aiheuttamat ympäristömuutokset. Tuskinpa tämä elokuva kuitenkaan saa mitään WWF:n suosituksia tai kiitosmainintoja Vihreän liiton puheissa. Linkola olisi ehkä innoissaan, sen verran elokuvassa väestöä ja läntistä kulttuuria Telluksen pinnalta vähennetään.

Väistämätön ja nykytodellisuuden vakavin tosiasia on kulutukseen vannovan teollisuusyhteiskunnan aiheuttama ympäristön ja ilmakehän saastuminen, jonka seuraamuksia on nyt ja tulevaisuudessa mahdotonta välttää. Siitä kuinka mittavia seurauksia ihmisten toiminnalla kaikkiaan voi olla, ei ole mitään yksiselitteistä visiota. Niinpä aiheen tiimoilta on mitä herkullisimmat mahdollisuudet huudattaa tuomionpäivän pasuunaa täysin palkein.

Todellisuudessa muutokset ympäristössä ja ilmakehässä tapahtuvat melko hitaasti ja esimerkiksi jääkautta ihmiset eivät saa aikaan vaikka mitä tekisivät. Jääkausi on ilmiö, joka johtuu maapallon kallistuskulman ja liikeradan muutoksista suhteessa aurinkoon. Nykytutkijat eivät ole edes yksimielisen varmoja siitä, päättyikö jääkausi viimeisimpään jäätiköitymisjaksoon 10 000 vuotta sitten vai elämmekö tällä hetkellä vain jäätiköitymisjaksojen välistä lämpökautta. Maapallon pitkässä historiassa jääkaudet ovat tulleet ja menneet tuhansissa vuosissa laskien. Aihe on siis kaikkiaan pientä ihmistä ja ihmiskuntaa huomattavasti suurempi.

Hollywoodissa on totuttu tekemään asioista yksinkertaisia erilaisin taikatempuin ja vääntämällä toimintanupit kaakkoon. Tällä kertaa koko pohjoinen pallonpuolisko saa massiivisen jää- ja lumipeitteen runsaassa viikossa supermyrskyn seurauksena. Tapahtumat etenevät Day After Tomorrowissa rivakasti ja mukaansa tempaavasti Los Angelesinkin pyyhkiytyessä maan tasalle tornadomyrskyn myötä. Katsojasta riippuen tuhon spektaakkeli on joko kauhistuttavaa tai huvittavaa seurattavaa. Suuri aihe ja siihen liitetyt tapahtumat ovat niin mahtavia, että tarinalle, juonelle ja henkilöhahmoille ei riitä huomiota. Tämä kostautuu. Spektaakkelin loppuessa jäljelle jää tyhjästä nyhjäävä juoni ja kourallinen äärimmäisen epäkiinnostavia hahmoja, joiden kohtalo ei voisi juuri vähempää kiinnostaa. Loppuneljänneksellään elokuva menettää vauhtinsa ja jää sinnittelemään paikalleen kuin sittiäinen siirappiin.

Vaikka elokuvan tematiikan ituna on ympäristöpolitiikka, niin varoittavan valistuksen sanoma hukkuu näyttävään tehostekakofoniaan. Katastrofielokuvien kliseet sitä pakollista koiraa ja romanssinjuopaa sekä loputtomia epäloogisuuksia myöden ovat hyvin kasassa. Elokuva tuuttaa sitä tuttua moderninajan huttua, jossa luonto on ihmiselle uhkatekijä. Pohjanoteeraus oli heittää jäiseen New Yorkiin muutama digitoitu susi sankarien viimeiseksi koetinkiveksi. Ilmeisesti perusbiologian opetus on pahasti ideologisilla hakoteillä, kun aikuisetkaan eivät ymmärrä ihmisen olevan itsekin osa luontoa. Pahin uhka itsellemme löytyy peiliin katsomalla.

Toki Day After Tomorrowissa syntinen loka lapataan ainakin osin oikeaan osoitteeseen eli talouselämälle kumartavien poliitikkojen niskaan. Tarkemmalla katsomisella elokuvasta voisi lukea mielenkiintoisia vivahteita sävyttämään jopa jenkkien tulevia presidentinvaaleja.