Independence Day: Uusi uhka valkokangas

Vuosikausia hittileffoja ohjanneen Roland Emmerichin tähti on vihdoin laskenut. Maamerkkien murskaamisesta tunnettu katastrofielokuvien spesialisti ei ole onnistunut löytämään paikkaansa supersankarien hallitsemassa nyky-Hollywoodissa. Ehkä syy on myös Emmerichissä itsessään, sillä hän maalasi itsensä pahasti nurkkaan tekemällä konseptitasolla kaikkien katastrofielokuvien äidin, 2012 (2009), jossa maailmanloppu koittaa ja kaikki tuhotaan. Kaikki meni, eikä Emmerich ole enää sen jälkeen kyennyt itseään ylittämään.

Independence Day – maailmojen sota (1996) on monellakin tasolla Roland Emmerichin paras elokuva ja samalla myös erään pitkän ja menestyksekkään aikakauden alku. Puhun nyt siis Emmerichin urasta. Se oli ensimmäinen elokuva, jossa Emmerich pääsi tuhoamaan tunnettuja maamerkkejä. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa jättimäinen avaruusalus räjäyttää Valkoisen talon kappaleiksi. Pienoismallilla toteutettu efekti on kestänyt hyvin aikaa eikä elokuva muutenkaan näytä nykyäänkään yhtään hullummalta. Juonenkäänteiden hölmöyttä on helppo ylenkatsoa, koska nopeasti etenevä tarina pitää otteessaan.

Siitä elokuvasta alkanut aikakausi kohtasi loppunsa pari vuotta sitten, kun Emmerichin ohjaama Die Hard -klooni White House Down (2013) osoittautui kliseiden täyttämäksi flopiksi. Vuosikausia kesähittejä ohjannut ja monissa liemissä keitetty elokuvantekijä joutui miettimään, millä tavalla hän tällä kertaa pelastaisi uransa ja vastauksena oli jatko-osa.

Leffateattereihin vihdoin saapunut Independence Day: Uusi uhka on jatko-osa kaksikymmentä vuotta vanhalle kesäleffaklassikolle. Se on aivan karsea, mutta millä tavalla! Emmerich on yllättäen päättänyt heittäytyä postmoderniksi ja irvailee täyttä häkää omien elokuviensa kliseille tehden samalla tähänastisen uransa tyhmimmän elokuvan. Ongelma on vain siinä, että kaikki tämä on ilmeisesti tahallista.

Periaatteessa Independence Day: Uusi uhka on melko harmiton elokuva, jolle on vaikea olla vihainen. Alkuperäisessä leffassa oli jo hyvä loppu eikä kukaan oikeasti toivonut siihen jatkoa. Sitten Uusi uhka julkistettiin pyytämättä ja yllättäen, ja kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että sen on pakko olla huono. Emmerichillä tai muillakaan ei ole mitään yritystä osoittaa katsojien odotuksia vääriksi. Uusi Independence Day on täynnä hölmöä huumoria, karsean näköisiä digiefektejä, sekavaa kerrontaa ja erittäin hölmöjä juonenkäänteitä, jotka saavat edeltäjänsä juonikudelman näyttämään miltei aukottomalta.

Eletään vuotta 2016, mutta avaruusolioiden hyökkäys vuonna 1996 on muuttanut maan historiaa. Tässä rinnakkaistodellisuudessa vallitsee maailmanrauha. Lentävät alukset ovat yleisiä, armeijalla on laseraseet ja kuumatkailu arkipäivää. Siinä missä Independence Day oli omaan aikaansa sijoittuva ja todellisuuteen sidottu katastrofileffa, Uusi uhka on täyttä scifi-fantasiaa suoraan 1930-luvulta.

Idealistisuudessaan elokuvan maailmankuva tuntuu vieraannuttavalta. Sen ymmärtäminen vaatii paitsi aiemman osan näkemistä, myös rutkasti laiskaa taustoittamista, joka on upotettu sellaisenaan hahmojen suuhun. Eräässä kohtauksessa Yhdysvaltain presidentti valmistelee puhetta, jossa hän kertoo teknologisen kehityksen edenneen alien-hyökkäyksen jälkeen suurin harppauksin, mutta kenelle se puhe on suunnattu, jos ei elokuvan katsojille? Ja miksi koomapotilaalle pitää kertoa, että hän on ollut koomassa jo 7300 päivää?

Kaikki hahmot tuntuvat vierailta, koska kahden tunnin mittainen elokuva ei jätä aikaa heidän esittelemiseensä. Tämä pätee myös jo aiemmasta osasta tuttuihin henkilöihin. Bill Pullmanin edellisessä osassa esittämä nuorekas presidentti Whitmore on nyt parran kasvattanut paranoidi ex-presidentti, joka näkee painajaisia uudesta ufo-hyökkäyksestä. Will Smithin esittämä hävittäjälentäjä on kuollut testilennolla, mutta hänen poikansa (Jessie Usher) on nyt ilmavoimien suurin tähti. Will Smithin hahmoa tuuraa tässä leffassa Liam Hemsworthin esittämä Jake Morrison, jonka suuhun one linerit sopivat yllättävän hyvin. Lisäksi mukana on Jeff Goldblum ja It Followsista tuttu Maika Monroe sekä monia muita kertakäyttöisiä katalogihahmoja, joista ei jää kerrottavaa kotimatkalle.

Uuden uhkan pahin ongelma on, ettei se ota itseään läheskään yhtä vakavasti kuin edeltäjänsä, joka oli vilpitön ja suoraviivainen, ja siksi niin viihdyttävä ja muistettava. Emmerich tiedostaa liian hyvin, että kaikista hänen maneereistaan on tullut naurunaiheita. Hän ei enää pysty lähestymään aihettaan tuorein silmin vaan pettää katsojat kääntämällä asetelman itsetietoiseksi parodiaksi. Hän ei enää halua olla pilkankohde. Mikään nähty ei vakuuta siitä, että hän olisi oikeasti halunnut tehdä tämän elokuvan.