Pienestä kiinni
Selviytymistarinat ovat kiehtovia, koska niiden jännittävyys ei kärsi, vaikka loppuratkaisu olisi ennalta tiedossa. Tärkeintä on prosessi, jonka aikana ihmisen psyyke ja ruumis vahvistuvat niin, että hän kykenee ylittämään omat rajansa ja ottamaan kirjaimellisesti uuden otteen elämästä. Vuorikiipeilijä Aron Ralstonin tositarina on viimein saatu valkokankaalle Danny Boylen ohjaamana. 127 tuntia on erinomaisesti toteutettu kertomus yhden miehen kamppailusta ja samalla askel takaisin intiimimmän kerronnan suuntaan Boylen suurmenestyksen, Slummien miljonäärin, jälkeen.
Aron on nuori ja kiihkeä adrenalisti, joka hakee äärimmäisiä kokemuksia extreme-urheilusta. Itsekeskeinen elämysten tavoittelu on tehnyt hänestä riippumattoman vapaustaistelijan, joka järjestelmällisesti työntää läheiset ihmiset luotaan. Ylimielisyys on kuitenkin koitua kuolemaksi, kun Aron kenellekään ilmoittamatta häipyy viikonloppuretkelle ja jumittuu kivenlohkareen alle kanjoniin keskellä erämaata. Mies, joka kuvitteli olevansa pitelemätön, on absurdilla ja kauhistuttavalla tavalla ruumiinsa vanki ja yksinäisempi kuin koskaan ennen.
Koska Aron on syvällä kallionkolossa, sijoittuvat keskeiset tapahtumat vain muutaman neliömetrin alueelle. Kameran jatkuvana kohteena on Aronia näyttelevä James Franco, joka lähes paikallaan seisoen toistaa Aronin kokemukset jokaista hikipisaraa myöten. Franco on roolissaan mielettömän hyvä. Näyttelemiseen hän on saanut mallia Ralstonilta itseltään, koska nuorella miehellä oli mukanaan videokamera, jolla hän taltioi videopäiväkirjaa läheisilleen muistoksi. Huimien seikkailujen ja upeiden maisemien ikuistamisen sijaan videotallenteesta tuleekin yksinäisten tunnustusten ja lohduttomien anteeksipyyntöjen testamentti.
Suurimman vihollisensa – kivenlohkareen – syleilyssä kokenut seikkailija tiedostaa, että ihmismieli sopeutuu tällaisiin tilanteisiin irtautumalla todellisuudesta. Toisaalta tarvitaan päivien piina ja hidas muutos suhteessa omaan ruumiiseen, jotta lopullinen, äärimmäinen ratkaisu alkaa kuulostaa hyvältä idealta ja on todistettavasti ainoa mahdollinen keino selvitä.
Aron käyttää hitaiden tuntien kuluessa videokameraa itsereflektoinnin välineenä. Kun hän vahingossa tallentaa omat avunhuutonsa ja poistaa ne sitten liian järkyttävinä, näyttäytyy videokameran objektiivinen, tunteeton todistusvoima suorastaan karmivana.
Koska elokuvan juoni on minimaalinen ja yllätyksetön, nousee Danny Boylen keskittymishäiriöinen tyyli etusijalle. Elokuva on kuvallisesti runsas ja vauhdikas olosuhteista huolimatta. Pienen videokameran läsnäolo mahdollistaa herkullisen kerronnallisen ulottuvuuden, päähenkilön monologit ja suoran katsekontaktin yleisöön. Kamera poistuu tapahtumapaikalta vain päiväuniin ja sekaviin fantasioihin, joiden avulla Aron suorittaa katumusharjoituksiaan menneisyyden kanssa.
127 tuntia on tapahtumien kululle niin uskollinen, että elokuva on hetkittäin tuskallista katsottavaa. Viitteellisempi toteutus olisi kuitenkin ollut pettymys. James Francon näyttelijäntyö, visuaalinen intensiivisyys ja kaiken kruunaava A.R. Rahmanin musiikki ovat kiistämättömiä täysosumia, joita Boyle tuntuu nyt tekevän toinen toisensa jälkeen.
Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 12 henkilöä
Seuraava:
Musta noita
Historiaa pahasti vääntelevältä toimintaseikkailulta toivoisi edes reippaan juustoista asennetta, jotta se jaksaisi huvittaa.
Edellinen: Tuntematon emäntä
Kiinnostava ja koskettava dokumentti kertoo sotien ajan Suomen äitien, vaimojen ja tyttärien tarinaa.