Kaivinkoneella rakennettu paratiisi

Ei tullut The Beachista hyvää leffaa, ei. Kaikki mahdollisuudet olivat ulottuvilla, mutta Eedenin sijasta mentiin sankkaan pöpelikköön. Alex Garlandin kulttiromaaniin perustuva elokuva ei lunasta odotuksiaan missään vaiheessa. Shallow Graveen (1994) ja Trainspottingiin (1996) verrattuna Beach on kuin pullosta rantahiekalla lirutettu tunkkainen sukkavesi kaikesta avaruudesta, auringosta ja ahavoituneesta ihosta huolimatta.

© 2000 20th Century FoxTutun yllättävällä brittitekijätriolla - ohjaaja Danny Boylella, käsikirjoittaja John Hodgella ja tuottaja Andrew MacDonaldilla - paras terä alkoi näyttää korroosion merkkejä jo Epätavallisessa elämässä (1997), kunnes Beachissa se trooppisessa suolavedessä katkaistiin lopulta kovaan koralliin. Kun mukana ovat olleet vielä sellaiset raskaan sarjan tekijänimet kuin Darius Khondhji (kuvaus) ja Angelo Badalament (musiikki), niin ihmetys on moinen. Ehkä William Goldingin, Joseph Conradin ja Francis Coppolan katoavat jalanjäljet viidakkoon olivat sittenkin aivan liian suuret.

© 2000 20th Century FoxEn häpeä tunnustaa sitä, että Leonardo DiCaprio on oikeasti hyvä näyttelijä. Sehän on nähty. Mutta onnettoman Titanicin (1997) jälkeen lahjakas nuori mies tuntuu vain eksyneen entisestään. Ehkä jotkut odottivat Beachista uutta potkua Leonardon uralle, mutta näin ei ikävä kyllä ole käynyt. Teini-idoli kun tuntuu paistattelevan vain juorulehtien kuvissa ja kertomuksissa. Sitä paitsi Beachissa DiCaprio on väärässä roolissa. Puolialastoman riukupetterin jatkuva paistattelu melkein kuvassa kuin kuvassa ei ole mitään muuta kuin teinityttöjen kostean kiihkeiden katseiden kalseaa kosintaa. Etenkin Leon esittämän päähenkilön vaipuminen loppupuolella hulluuden porteille on suorastaan kiusallista katsottavaa. Enemmän munaa on naapurin poikien Rambo-leikeissäkin.

Alun perin päähenkilöksi kaavailtu Boylen luottonäyttelijä Ewan McGregor olisi ainakin tältä istumalta vaikuttanut paljon paremmalta vaihtoehdolta rooliin. Leonardossa ei ole sitä poikamaisuuden narsistista uhoa, uhmaa, ivaa ja ironiaa, jota olisi vaadittu. Tämän sinänsä ikävä todiste korostuu itse filmillä kohtauksissa, joissa Robert Carlyle rulaa itsetarkoituksellisen itsevarmasti Leon jäädessä pelkäksi statistiksi. Ikään kuin Raveousin (1999) maaninen kannibaali olisi päästetty vapaaksi Thaimaassa. Liian lyhyeksi jäävät vain nekin valonpilkahdukset. Kirjassa Carlylen esittämä hahmo, tai oikeammin haamu, oli sitä paitsi voimallisemmin läsnä. Elokuvassa jenkkinuorukaisen matka myyttiselle paratiisisaarelle tyssää jo käsikirjoituksen tympeään välistävetoon, kun alkuun pääseminenkin kestää iät ja ajat. Sitä paitsi jotkut jaksot, kuten "tietokonepeli viidakossa", ovat suorastaan raivostuttavia. Ennen Boylen visuaalinen keikarointi oli raikasta ja rohkeaakin, tämä ei.

Kontrasti ihmiskunnan aamunkoittoa elävän Eedenin puutarhan ja ylikansoittuneitten suurkaupunkien sekä lihavien valkoisten ökyläskien kansoittamien turistirysien rinnalla ontuu. Etenkin, kun paratiisiranta rakennettiin kaivinkoneilla ja samalla raiskattiin ekosysteemiä siinä sivussa puolihuolimattomasti. Sinänsä moinen käyttäytyminen ei ole mitään uutta kaiken jyräävältä jenkkikoneistolta, mutta turha odottaa, että kukaan vähääkään valistunut jaksaa ottaa tosissaan elokuvan saivartelua ja massaturismin "kritiikkiä". Koko rainan perimmäinen tarkoitus jäi varsin hämäräksi, sillä uudelle elämälle omistautuneet paratiisirannan uushippiyhdyskunnan asukit eivät tuntuneet tulevan toimeen edes ilman taskupelejä, tamppooneja, kortsuja, säilykkeitä ja saippuaa. Ai niin, mutta saippuahan on sivilisaation mittatikku, sanoi eräs Tyler Durden. Hain ruoaksi vain kaikki muu.

ks. ensi-ilta

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:1,3 /4 henkilöä