Ystäväni Winn-Dixie kotikatsomo

Ohjaaja Wayne Wang on erikoistunut vahvan narratiivispainotteisiin elokuviin, joissa päätarinan rinnalle nousevat "kertomukset kertomuksessa". Toisin kuin Wangin tunnetuimmassa elokuvassa Smoke (1995), tällä kertaa yhdistävä tekijä ei löydy tupakansavusta vaan koirankarvoista – mikä tietysti on koko perheen elokuvalle sopivampaa.

Yksinhuoltajapastorin kymmenvuotiaasta tyttärestä Opalista ja hänen elämänsä muuttavasta orvosta koirasta Winn-Dixiestä kertova lämminhenkinen elokuva korostaa suvaitsevaisuuden, yhteisöllisyyden ja irtipäästämisen teemoja. Herkän poikatytön ja hurtin hurtan kohtaamat ihmiset ovat kaikki jotain vailla, ja tunnelmallinen kerronta korostuu elokuvan suljetussa, yksiulotteisessa ympäristössä. Floridalainen pikkukaupunki Naomi on kuin vanhan ajan kesäinen onnela, johon paha ulkomaailma ei pääse käsiksi.

Tarina pohjautuu kirjailija Kate DiCamillon samannimiseen, Newbery-kunniapalkinnon voittaneeseen teokseen vuodelta 2000. Teos on DiCamillonkin mukaan siirretty melko suoraan elokuvaksi, ja tämä näkyy sekä hyvässä että pahassa. Elokuvan rakenne on paikoin staattinen ja paikallaan polkeva, mutta toisaalta episodimainen kertomusrakenne ja intertekstuaaliset viittaukset sopivat Wangille, joka tekee varmaa ja katsomisen arvoista työtä.

Tarinan karvainen katalysaattori vetoaa pörröisyydellään ja suurisilmäisyydellään useimpien katsojien mieleen, ja myös muut pääroolien esittäjät tekevät hyvää työtä. Aikuisen miehen mittoihin pulskistunut Jeff Daniels esittää niukan vähäeleisesti työssään epävarmaa pastoria, ja Jali ja suklaatehdas -elokuvassa kunnostautunut AnnaSophie Robb on pääroolissaan ilmeikkään terhakka tulevaisuuden lupaus.

Kyynisessä maailmassamme onnellisesti päättyvät, pienistä arjen asioista kertovat lastenelokuvat ovat uhanalainen laji. Sen johdosta lajityypin traditioihin kuuluvan lievän sentimentaalisuuden ja latteuden voi antaa helposti anteeksi.