Viimeinen manaus kotikatsomo

Dokumentin muotoon tehty Viimeinen manaus (2010) yhdistää käsivarakuvauksen ja kauhuelokuvissa puhkikalutun manausaiheen. Kotivideoiden ja dokumenttien tyyliä hyödyntäviä kauhuelokuvia on tuotettu viime vuosina vilkkaaseen tahtiin. Esimerkiksi Rec 1 ja 2 (2007, 2009), Clowerfield (2008) ja Paranormal Activity 1 ja 2 (2007, 2010) kuuluvat kaikki tähän The Blair Witch Projectin (1999) tutuksi tekemään genreen. Myös riivaus- ja manauselokuvia on ilmestynyt viime vuosina tasaisesti, esimerkiksi Emily Rosen riivaaja (2005) ja The Haunting in Connecticut (2009), vaikka voisi kuvitella, että sekularisaatio olisi ajanut kristillisyyteen nojaavan lajityypin ahtaalle. Viimeinen manaus onnistuu olemaan poikkeuksellisen kehno häpeäpilkku näiden molempien kauhulajien jatkumossa.

Pastori Cotton Marcus vapauttaa ihmisiä pahojen henkien riivauksesta, vaikkei hän itse usko koko touhuun. Hänelle uskonto on showbisnestä, jossa hyväuskoiset seurakuntalaiset saadaan hurmioon helppojen kikkojen avulla. Marcus perustelee toimintaansa sillä, että suorittamalla itse vaarattomia manauksia, jotka perustuvat vain psykologiseen huijaamiseen, hän saattaa pelastaa ihmisiä oikeasti uskovien manaajien vaarallisilta tempuilta. Nyt hän aikoo lopettaa toimintansa, ja on siksi suostunut esiintymään dokumentissa, jossa on tarkoitus kuvata hänen viimeinen manauksensa. Hän saa viimeiseksi asiakkaakseen nuoren Nellin, jonka hoitaminen ei kuitenkaan onnistu Marcuksen entisillä keinoilla, vaan tilanne riistäytyy vaaralliseksi.

Fiktiivinen dokumentti on vaikea laji, sillä kameran on oltava elokuvan sisäisessä maailmassa mukana aina, kun jotain merkittävää tapahtuu. Tämä asettaa omat haasteensa käsikirjoitukselle, mutta monissa viime vuosien käsivaralla kuvatuissa kauhuelokuvissa kameran mukana olo on saatu motivoitua suhteellisen kivuttomasti. Näin ei kuitenkaan tapahdu Viimeisessä manauksessa, jossa kamera pyörii mukana mitä naurettavimmissa tilanteissa. Kamera ei pysy edes koko ajan kuvausryhmällä, vaan päätyy, ilman mitään järkevää selitystä, myös riivatun Nellin käsiin. Nellin toimiminen kuvaajana on absurdia, sillä verisinkään kauhukohtaus ei tunnu kovin uskottavalta, jos murhanhimoisen hullun pitää yhtä aikaa suoriutua aggressiivisesta riehunnasta ja kameran pitelemisestä.

Dokumenttityyli aiheuttaa Viimeisessä manauksessa ongelmia myös siksi, että elokuva jää hakemaan lajityyppiään. Alkupuolisko keskittyy Pastori Marcuksen huijauskeinojen kepeään esittelyyn ja loppupuolisko taas yrittää pelotella muutamilla hiiviskelyillä ja veriroiskeilla. Elokuva on siis puoliksi draama ja puoliksi kauhuelokuva, eikä kunnolla kumpaakaan. Surullista kyllä, alun fiktiivinen dokumentointi huijarimanaajastakin on kiinnostavampaa kuin lopun laimeat pelottelukohtaukset.

Asley Bell onnistuu Nellin roolissaan vain puoliksi, sillä hän näyttelee hyvin kilttiä ja väritöntä vanhoillisen perheen tytärtä, mutta riivatun sekopään osasta hän ei saa uskottavaa otetta. Nellin riivattua käytöstä esitellään kunnolla vain yhdessä kohtauksessa, ja sekin jää laimeaksi sätkimiseksi ja päänkallisteluksi, joka muistuttaa lähinnä lastenkanavaversiota Manaajan (1973) hyytävimmistä hetkistä.

Lopulliset naulat Viimeisen manauksen surkuhupaisaan arkkuun takoo elokuvan lopun naurettavat juonenkäänteet, joissa useiden eri klassikkokauhuelokuvien elementit kietoutuvat yhteen huonosti perustelluksi ja tahattoman koomiseksi kokonaisuudeksi. Yllätyslopetukset ovat tuttu juttu kauhugenressä, mutta Viimeisen manauksen loppu onnistuu yllättämään vain pöyristyttävällä typeryydellään. Viimeinen manaus ei tarjoa kauhugenreen mitään uutta, vaan se vain kierrättää jo muissa elokuvissa nähtyjä asioita, ja tekee senkin niin huonosti, että se on häpeäksi esikuvilleen.