Solmut kotikatsomo

Italialaiselokuva Solmut (Lacci, 2020) sai kunnian toimia Venetsian elokuvajuhlien avajaiselokuvana vuonna 2020. Elokuvakonkari Daniele Luchettin ohjaama perhetarina on sittemmin kiertänyt maailman festivaaleja. Suomessa elokuvan on tuonut yleisön nähtäväksi Yleisradio, jonka Areena-palvelussa se on nähtävillä nyt kevään ajan.

Domenico Starnonen samannimiseen romaaniin perustuva elokuva kertoo napolilaisperheestä, jonka vanhemmat ajautuvat erilleen isän syrjähypyn myötä 1980-luvulla. Vanhempien erolla on vaikutuksena lapsiin ja seurauksia puidaan vielä vuosikymmenten jälkeenkin, kun lapset ovat aikuisia ja vanhemmat vanhuksia.

Solmut avautuu odotuksia nostattavasti, mutta laantuu varsin pian kerronnallaan kikkailevaksi ja keskusteluissaan kehää kiertäväksi tavanomaisuudeksi. Tapahtumia käydään läpi eri näkökulmista: ensin äidin, sitten isän ja lopulta lapsien. Periaatteessa kerronnan idea on hieman samanlainen kuin Ridley Scottin The Last Duelissa (2021). Siinä missä tarinan kertominen kolmesta näkökulmasta paisutti Scottin eepoksen kahden ja puolen tunnin järkäleeksi, Luchetti onnistuu pitämään elokuvansa maltillisessa puolentoista tunnin mitassa. Silti perhetarinassa on paljon tyhjäkäyntiä.

Eri tulokulmat samoihin asioihin eivät tuo tarinan sisältöön juurikaan lisäarvoa. Näennäisesti katsojalle tuodaan kerrontaratkaisulla mahdollisuus monipuolisempien tulkintojen tekemiseen sen sijaan, että tarjolla olisi yksi valmis tarina tulkintoineen. Kerronnan kikka jää kuitenkin helposti silmänkääntötempuksi, sillä näkökulmista viimeisin saa kolminäytöksisessä rakenteessa eniten painotusta. Näin kävi The Last Duelissa ja näin käy Solmuissa, jossa äidin ja isän näkökulmat viime kädessä mitätöityvät melkeinpä merkityksettömiksi, koska heidän ratkaisuistaan ovat kärsineet lapset.

Vanhempien ero mullistaa lasten elämän väistämättömästi tavalla tai toisella. Eronneiden vanhempien lapsia kohtaloineen on maailmassa niin paljon, että aihetta pyörittelevän tarinan soisi sanovan jotain painokkaampaa kuin toistelevan samoja fraaseja, joita on nähty ja kuultu lukuisissa muissa vastaavissa perhetarinoissa.

Sinällään valittu kerrontatapa on hienoisessa haastavuudessaan virkistävä, kun katsoja joutuu tekemään tavallista enemmän töitä pysyäkseen kartalla ajan ja tapahtumien kulusta. Luchetti ei saa käännettyä tätä elokuvansa vahvuudeksi, sillä kerronnan dynamiikka menettää tehoaan toistuviin samojen asioiden ympärillä käytäviin keskusteluihin. Henkilöhahmot jäävät myös kovin pinnallisiksi, eikä heistä siten rakennu kiinnostavia saati samaistuttavia. Lapset ovat suurimman osan elokuvasta isän ja äidin näkökulmien sivustakatsojia, mutta silti tarinan loppuratkaisu rakennetaan heidän varaansa ja perustelut kipataan lopussa juoksujalkaa katsojan syliin, mikä vesittää moninäkökulmaisen kerronnan idean.

Alkuperäistä kirjaa tarkemmin tuntematta on mahdotonta arvioida, onko kyseessä tarinan vai sen elokuvaversioinnin ongelmasta. Romaani mahdollistaa elokuvaa laajempana kerronnanmuotona tarkemman henkilörakentelun sekä eri aika- ja näkökulmatasojen kokonaisvaltaisemman hyödyntämisen. Elokuvassa näitä elementtejä on huomattavasti vaikeampi sovittaa yhteen ja symboliikastakin tulee helposti liian ilmeistä. Perhesuhteiden ja eron solmujen rinnastaminen eri tapoihin solmia kengännauhansa vaikuttaa ainakin elokuvallisessa lopputuloksessa lähinnä päälle liimatulta kevennykseltä.