Populäärimusiikkia Vittulajänkältä kotikatsomo

Mikael Niemen suositun romaanin pohjalta tehty filmatisointi on laadukasta yhteispohjoismaista tuotantoa. Tapahtumapaikkana on Ruotsin suomenkielisessä Torniojokilaaksossa sijaitseva Pajalan kylä, joka elää 1960- ja 70-luvun vaihteessa suurten muutosten keskellä. Rajamaan teemat sekä kahden kielen ja kulttuurin välinen yhteiselo tuovatkin erittäin hyvät puitteet elokuvalle.

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä tiivistyy kahden paikallisen nuoren Matin (Niklas Ulfvarson) ja Niilan (Tommy Vallikari) ystävyyssuhteeseen. Pojat haaveilevat elämästä hyttysten ja nurkkakuntaisuuden kiusaaman Pajalan ulkopuolella. Rock-musiikin tunkeutuminen Pajalan suljettuun kyläyhteisöön tuntuu tuovan tähän asetelmaan oivan ratkaisun. Oma bändi on pakko perustaa ja päästä keikalle aivan minne tahansa. Autuuteen johtavan, populaarimusiikilla silatun tien tukkeena on vain monia ongelmia, joista tuskin vähäisin on Niilaa raivokkaasti kurittava, rock-musiikin saatanallisuuteen uskova lestadiolainen isä (Jarmo Mäkinen).

Vittulanjängän vahvuudet löytyvät karnevalistisen huumorin puolelta. Näillä vuorattuja kohtauksia on useita ja niitä on siroteltu sopivasti hieman epätasaisempien kohtien väliin. Kylähäissä ja metsästysseuran kokouksessa huuli lentää ja viina virtaa, kun paikalliset päästävät arkisen aherruksen höyryjä ulos. Jos Vittulajängän ääressä ei naurahda edes kerran hymy huulessa niin kannattaa miettiä, onko tosikkomaisuuden peikko kihahtanut kaaliin. Ajankuvaan ja miljööseen on panostettu myös riittävällä huolellisuudella ja tarkkuudella. Tosin vuosikymmenen vaihtumisen tuoma katkos ei ainakaan sellaisenaan luo välitöntä ajassa liikkumisen tunnetta. Asuinpaikkana Torniojokilaakso esitetään seutuna, jossa aika seisoo ja mikään oleellinen ei muutu, vaikka vanhat jäärät väistämättä kalkkeutuvat ja rockin ensitahdit ladoissa raikaavatkin.

Yksilötasoisten kehityskertomusten ja taustamotiivien kohdalla olisi kuitenkin ollut huomattavasti parantamisen varaa. Ohjaaja ei ole pystynyt luomaan kaivattavaa psykologista syvyyttä. Varsinkin sivuhenkilöiden osalta tuntuu kuin tekijät eivät olisi kyenneet ammentamaan näyttelijöiden ilmiselvää lahjakkuutta läheskään toivottavalla tavalla. Esimerkiksi Niilan äitiä esittävän Kati Outisen alistetusta henkilöhahmosta olisi voinut puristaa vielä paljon enemmän irti. Niilan isän väkivaltaisuutta ei taustoiteta riittävän hyvin, vaikka selitykseksi kyllä tarjotaan hänen viha-rakkaussuhdettaan hirmuvaltiaan tavoin perhettään hallinneeseen äitiin.

Tarinan lievä epäyhtenäisyys ja tästä seuraava rakenteellinen pirstalemaisuus ovat niin ikään heikkouksia. Varsinkin elokuvan alku ja loppu luovat helposti katsojalle tunteen, että jotain oleellista ja tärkeää on jäänyt käsittelemättä. Vertailuja itse kirjailijan alkuperäistekstiin ei kuitenkaan tässä yhteydessä ole järkevää tehdä. Elokuva pysyy pystyssä omilla ansioillaan. On tietenkin mahdollista, että kirjan lumoihin joutuneet katselijat voivat tuntea lievän pettymyksen piston sydämessään, mutta muiden on tähän pikku seikkaan turha tarttua. Tästä huolimatta ainakin tämän arvostelun kirjoittaja harkitsee vakavasti Mikael Niemen tuotantoon tutustumista.

Nykyisin valkokankailla pyöriviin ummehtuneisiin komediarainoihin verrattuna Vittulajänkä on kuin pieni tuulahdus raikasta ilmaa. Ja se jos mikä lienee vähintään keskitason elokuvan mittainen kriteeri. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että Vittulajänkä kestää kulumatta vain pari katsomiskertaa. Dvd-julkaisussa on myös paljon toivomisen varaa. Bonusmateriaalia on lähes olemattomasti, sillä mukana on vain lyhyt dokumentti elokuvan ensi-illasta Pajalassa. Toinen selvä miinus löytyy itse levyn tekniikasta. Jonkun huippuälykkään neronleimauksen johdosta levyyn on asennettu kopiosuojaus, jonka ilmeisenä tarkoituksena on estää levyn soittaminen tietokoneella, josta löytyy tv-ulostulolla varustettu näytönohjain. Ei voi kuin ihmetellä, mitä vainoharhaiset mediayhtiöt vielä tulevaisuudessa keksivät kuluttajien harmiksi ja kauanko he viitsivät ampua itseään jalkaan. Tekniikan hallitsevalle käyttäjälle kiusallisia sivuoireita tuottavan kopiosuojauksen kiertäminen ajuripäivityksellä ei ole tietenkään mikään ongelma, mutta lisäharmia tämäkin pikku kepponen silti tuottaa.