Pienet soturit kotikatsomo

Hollywoodia on tituleerattu jo vuosikymmenien ajan "unelmatehtaaksi". Sen studioiden uumenissa on aivan alusta alkaen herätetty henkiin mitä ihmeellisimpiä olentoja aina avaruuden hirviöistä dinosauruksiin. Nykypäivän digitaalisen animaatiotekniikan ansiosta mikä tahansa on jo melkein mahdollista. Elokuvassa Pienet soturit toteutetaan monen pikkupojan ja miksei tytönkin unelma - nukesta, joka osaa oikeasti puhua, liikkua ja toimia.

Pienet soturit ei idealtaan siis ole mitenkään omaperäinen. Eikä edes toteutukseltaan. Sen verran on näitä tietokoneella digitaalisesti tuotettuja hahmoja jo elokuvissa nähty. Olkoonkin, että DreamWorks ja Industrial Ligh and Magic ovat alansa huippuja, niin ei tämä enää ketään pahemmin säväytä. Eikä tässä elokuvassa tekniikka olekaan se, joka mättää, vaan sisältö.

Lähes suoraan Gremlins-elokuvista lainattu skenaario ei enää ihmeemmin innosta, ja kun huumorikin on jotenkin jäykemmän puoleista, niin Pienet soturit jää jotenkin heikoksi esitykseksi. Terävyyttä ja särmää olisi kaivattu ainakin merisotilasnukkien vuorosana-arsenaaliin ja enemmän tilaa Tommy Lee Jonesille heidän johtofiguurinsa Chip Hazardin äänenä. Mielenkiintoisemmiksi osoittautuivatkin nukketaiston vastapuoleksi luodut Gorgoniitit, joiden olemuksiin olivat suunnittelijat käyttäneet mielikuvituksensa luovempaa puolta. Joskin merisotilaiden rymistellessä nämä lähes hellyttävät hahmot jäivät pahasti varjoon.

Pienien sotureiden esittämä satiiri lelu- ja sotilasteollisuuden yhteenliittymästä onnahteli kuin siipeensä saanut Rambo-nukke ja sen huumorin kärki veti tylsyydessään vertoja muovimiekalle. Sotaelokuvista lainatut lauseet ja kommentit taitavat karata pahasti ainakin nuorimmilta katsojilta koska en usko heidän edes kuulleen elokuvasta Likainen tusina, jonka alkuperäiskaartista mm. Ernest Borgninen legendaarista ääntä kuullaan. Tuntuikin siltä, että tähän elokuvaan oli hiukan liian kanssa yritetty ympätä kaikenlaisia lisukkeiksi luokiteltavia asioita, näin unohtaen perusjuonen kantava voima.

Ihmisnäyttelijät joutuvat lähes aina tällaisissa digitaalianimaatiotemppuiluissa jotenkin outoon rooliin ja nytkin heidän osakseen tuli vain poukkoilla tehosteiden mukana. Tosin animaation ja oikean elokuvan yhdistämisessä on kuljettu pitkä matka siitä, kun Genre Kylly tanssi yhdessä Tommyn ja Jerryn kanssa ja Aimo-harppaus jopa Roger Rabbitin päivistä. Mutta vaikka kuvien sulautuminen onkin lähes täydellistä, eivät hahmot tässä elokuvassa kohtaa toisiaan kuin pixelitasolla.

Sinänsä herkullisia kohtauksia sisältänyt Pienet soturit kompastuikin kokonaisuutena ryhdittömyyteensä. Sen anarkistisuus jäi puolitiehen ja huumori hetkelliseksi. Paljon enemmän olisi voinut repiä esimerkiksi merisotilas- ja Barbie-nukkien kohtaamisesta, joka näin aikuisen silmin jäi vaille sitä kaivattua kipinää. Syynä lienee tietysti ollut elokuvan kohdeyleisön ikäraja ja sen vaatimat rajoitukset.

Vaikka Pienet soturit esittikin lastenkammareiden tappajalelut satiirisessa valossa, ei voi kuin pelätä kuinka tosissaan leluteollisuuden ihmiset katsovat tätä elokuvaa. Toivoa vain sopii että Yhdysvaltojen viimeaikaiset kouluväkivaltatapahtumat painavat vaakakupissa edes sen verran, että he miettivät kaksi kertaa ennen kuin Barbie ja Ken aseistetaan hampaista varpaisiin.