Miss Bala kotikatsomo

Meksiko, Pohjois-Amerikan unohdettu eteläkärki on huumekaupan kingi. Yhdeksänkymmentä prosenttia Yhdysvalloissa poltettavasta, piikitettävästä ja nuuhkittavasta pulverista tulee etelästä maarajan yli. Vuonna 2011 Meksikossa rekisteröitiin 12 358 huumesotaan liittyvää murhaa.

Miss Bala on mitäänsanomaton lisäys heroiini-elokuvien alati kasvavaan joukkoon. Riippuvuus ei tällä kertaa huoleta, pääpaino on lieveilmiöillä, kuten korruptio ja muuleiksi pakotettu työvoima.

Ohjaaja Gerardo Naranjolla on selvästi hyvä elokuvamaku. Miss Bala on ympätty täyteen paremmista elokuvista lainattuja kuvia ja kamera-ajoja. Kohtaukset näyttävät hyviltä, mutta niiden sisältö ei täsmää käytettyjen keinojen kanssa. Kuvalliset ratkaisut eivät muodosta kerrontaa, vaan sarjan irrallisia harjoitustöitä.

Juonenkäänteitä missiraasun kujanjuoksussa kieltämättä riittää, ja ajoittain mieleen tulee David Fincherin The Gamen hulluimmat kurvit. Tällä kertaa paketti vain on kietaistu arkirealismia tavoittelevaan kuosiin.

Tyylillä ratsastava tarina on periaatteessa rankka, mutta persoonaton päähenkilö latistaa tilanteiden voimaa. Tiuhaan vaihtuvat viiksekkäät sivuosapärsät ovat lattea kokoelma väkivaltaisia hulluja ja perverssejä.

Tarinallisesti isoin ongelma on missiviritys, joka on näennäisestä keskeisyydestään huolimatta päälle liimattu tekosyy luoda elokuvalle raflaavampi premissi. Naisellisen näkökulma huumekuvioihin on ihan pirteä ratkaisu, joskin kaunottaren asettaminen kohtalaisen avuttomaksi kärsijäksi ei ole mikään freesi idea. Huumelordi Sandra Ávila Beltrán rautaisessa hallinnossa olisi ollut enemmän potkua.

Sisältöä tukemattomat tyyliratkaisut ja missikuvio ovat yhden ja saman ongelman pääpalat. Miss Bala haluaisi olla iso elokuva, mutta se olisi toiminut paljon paremmin pienimuotoisena Maria Full of Grace -kopiona.