Lolita kotikatsomo

Vladimir Nabokovin Lolita (1955) on teemansa vuoksi ollut moralistien hampaissa syntymästään saakka. Yhdysvalloissa romaani oli aikanaan kokonaan kielletty, ja sekä Stanley Kubrickin ylistetyn Lolitan (1962) että erityisesti Adrian Lynen (mm. 9½ viikkoa, 1985 ja Vaarallinen suhde, 1987) uudemman filmatisoinnin tuotantoa ja levitystä pyrittiin laajalti jarruttamaan. Lolitassa rakkaus ylittää sukupolvien välisen kuilun, mikä alaikäisen tytön ja aikuisen miehen osallisina ollessa on yhä yksi länsimaisen kulttuurin suuria tabuja. Luokkarajoja pilkkaava lempihän on Hollywoodissakin riittänyt mainiosti romanttisen (melo)draaman peruskaavaksi. Eettisesti ambivalentti asetelma syntyy, kun romanttisen rakkauden ja perverssin pedofilian raja häilyy, ja sehän on tietysti viattoman katsojan kannalta vaarallinen juttu.

Lolitassa uhrin asemaan jäävät kaikki, mutta ennen muuta kuitenkin tarinaa kertova keski-ikäinen brittiprofessori Humbert Humbert (Jeremy Irons). H. H. muuttaa toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoihin ja majoittuu leskirouva Charlotte Hazein (Melanie Griffith) asuntoon. Leski rakastuu tulokkaaseen oitis, ja pian Humbert naikin tympeän teennäisen Charlotten. Todellisuudessa professori on kuitenkin rakastunut ensisilmäyksellä lesken 12-vuotiaaseen tyttäreen, varhaiskypsään Dolores "Lo-li-ta" Hazeiin (Dominique Swain), jossa hän näkee nuorena kuolleen suloisen teini-iän rakastettunsa. Draama saa ratkaisevan käänteen, kun Charlotte yllättäen kuolee, ja tytär ja tuore isäpuoli - Lolita ja Humby - päätyvät intohimon viitoittamalle matkalle halki Yhdysvaltojen. Matkalla kielletty rakkaustarina täydentyy takaisin triangeliksi toisen keski-ikäisen miehen kautta, johon Lolita puolestaan lankeaa. Humbertin autuuden murskaava, vastenmielisen irvokas, Clare Quiltyn (Frank Langella) hahmo jää Lynen elokuvassa harmittavan ohueksi.

Elokuvan melodramaattisuutta hipovalla kerronnalla pyritään ensisijaisesti luomaan tunnelmaa. Juoni on pelkistetyn yksinkertainen, vaikka kulkeekin kertojan kautta eri aikatasoilla, korostaen paikoin ärsyttävästi kriittisiä, kohtalonomaisia kohtauksia (deus ex machinaa). Mukaillen film noir -tyyliä Lolita alkaa tilanteesta, jossa kaikki on jo pielessä, ja kertojan tehtävä on muistella, tässä romantiikalla ja huumorillakin höystäen, miten tähän on tultu. Lupaavan alun jälkeen kerronta ei valitettavasti pysy koossa loppuun asti. Sulkeuman saavuttamiseksi mutkia suoristetaan ajoittain liian karskisti. Lisäksi loppukohtauksen sotkuinen väkivalta tuntuu visuaalisesti kauniissa elokuvassa väkisinkin joltain kummalliselta ikärajapolitiikan sanelemalta ratkaisulta.

Lolitan kuva- ja äänimaailmassa parasta antia ovat ehdottomasti näyttelijätyö, komea lavastus ja hienostunut kuvausjälki sekä Ennio Morriconen rutiinilla toteuttama musiikki. Eloisa Dominique Swain valloittaa hammasraudoitetulla hymyllään, ja vähäeleinen Jeremy Irons on tuttuun tyyliinsä muuten rautaa. Kuvausten aikaan vasta 15-vuotias Swain debytoi kokonaisuudessaan hienosti Lolitan vaikeassa roolissa. Loppupuolen onttoudestaan huolimatta Adrian Lynen Lolita on katsomisen arvoinen elokuva, vaikka aihe ei juuri sytytäkään. Kahdesta versiosta Lynen elokuvan on väitetty olevan uskollisempi Nabokovin romaanille.

DVD / kuva: 16:9 Widescreen 2.35:1; ääni: 2.0 Dolby Digital; Extrat: näyttelijäesittelyt, traileri.