Lolita kotikatsomo

Viimeistään sen jälkeen, kun Stanley Kubrick ohjasi Vladimir Nakobovin kohukirjan pohjalta Lolitan ensimmäisen elokuvaversion vuonna 1962, nimestä "Lolita" muodostui käsite - yleisnimitys hemaisevalle lapsinaiselle ja myyttiselle nykynymfetille. Teinitytön ja vanhemman miehen insestisestä suhteesta kertovan romaanin ja elokuvan suurimmat ansiot lienevätkin loppujen lopuksi edellisessä, joten tuntuu hieman kummalliselta, miksi Adrian Lyne halusi tarttua uudemman kerran Lolitan filmaamiseen.

Nabokovin 1950-luvun lopulla valmistuneen tarinan julkaisua lykättiin monissa maissa, jos toki sensaatioromaani saikin varsin nopeasti korkeakulttuurisen taideteoksen statuksen. Myöskään Kubrickin elokuvaa ei päästetty ensi-iltakierrokselle ilman kohua. Lynen 1997 valmistunutta Lolitaa on seurannut pelkästään epäonni: hidastunut tai kokonaan jäihin pantu teatterilevitys ja pitkälti kuoliaaksivaietun produktion julkistaminen vain videolla ei pysty tuomaan tuotantoon uhrattuja taaloja takaisin.

Varsinainen niitti elokuvan arkkuun oli se, että uusi Lolita valmistui yksinkertaisesti huonoon aikaan. Itseään sivistyneinä pitäviä länsimaita ravistelivat Belgian pedofiiliskandaalit ja jo hieman aiemmin oltiin herätty puhumaan köyhimpiin maihin suuntautuvasta lapsipornoturismista ja internetin välityksellä leviävistä lapsipornosivuista. Ei siis ihme, etteivät filmilevittäjät ja teatterien omistajat halunneet ottaa ohjelmistoihinsa niinkin riskaabelia teosta kuin Lolita, joka käsittelee pedofiili-isän sairaalloista vallankäyttöä ja himoa ottotytärtään kohtaan.

Epäilyttävintä Lynen(kin) Lolitassa on se, että tarina näyttäytyy kovin yksipuolisesti keski-ikäisen miesparan kurimuksen kuvaajana. Humbert-hahmosta tehdään pateettinen kärsijä, joka ei tunnu itse olevan syypää onnettomaan tilanteeseensa läheskään niin paljon kuin teiniviettelijättärenä kuvattu Lolita. Kyseenalaisella tavalla tarina tuntuu legitimoivan vaarallista - ja valitettavasti oikeastikin käytettyä - väitettä, että lapsi olisi itse yllyttänyt aikuisen rikolliseen suhteeseen.

Lolitaa ei auta edes se, että huolellisesti ylöspantu elokuva luo uskottavan näköistä ajankuvaa sodanjälkeisestä, 1940-luvun lopun Amerikasta ja että elokuvaan on kiinnitetty nimekkäitä näyttelijöitä. Kalvakas Jeremy Irons professori Humbert Humbertina ja Melanie Griffith täysihoitolan omistavana iloluonteisena leskirouvana istuvat rooleihinsa varsin hyvin. Vuokraemännän Dolores-tytärtä ja kirjallisuudenopettajan märkien unien kohdetta esittävä Dominique Swain varastaa elokuvan. Osittain jo siksi, että tarina kerrotaan Humbertin näkökulmasta, jolloin kamera seuraa ja kuvaa tyttöä vanhan irstaan pedofiilin katseella. Samalla katsojakin positioidaan katsomaan, tirkistelemään ja erotisoimaan Lolita-objektia lähestulkoon vaivaannuttavaan ylenmääräisyyteen asti.

Pakkomielteisten ja fatalististen intohimotarinoiden - mm. 9 1/2 viikkoa (1985), Vaarallinen suhde (1987) ja Vain yksi yö (1993) - ohjaajana aiemmin kunnostautuneen Lynen filmografiaan Lolita jää täydellisenä floppina. Epämiellyttäväksi koetun tematiikkansa lisäksi myös siksi, ettei pitkäveteinen ja löysästi kerrottu elokuva tunnu toimivan millään tasolla, ei edes hätkähdyttävänä keskustelun avaajana.