Laululintu kotikatsomo

Mark Hermanin elokuva Laululintu on draama, joka naurattaa, ihmetyttää ja jättää hyvän fiiliksen.

Hän ohjaa tässä Jim Cartwrightin näytelmään "The Rise and Fall of Little Voice" perustuvassa elokuvassa myös poikkeuksellisen erinomaista näyttelijäkaartia. Juonen eheys, miellyttävä musiikki ja näyttelijätyöt yhdessä onnistuvat tekemään Laululinnusta melkoisen voittajan videoensi-iltojen joukossa.

Mari Hoff (Brenda Blethyn) on keski-ikäinen nainen, joka viettää ns. huonoa elämää. Hän asuu tyttärensä Lauran kanssa, joka antaa aivan uuden merkityksen sanalle ujo. Laura on sisäänpäinkääntynyt nuori nainen, jolla on introvertistä luonteestaan huolimatta melko maailmallinen harrastus. Hän kuuntelee vanhoja levyjä, jotka hänen kuollut isänsä hänelle jätti. Hän on aikojen kuluessa kehittänyt taidon imitoida vanhoja esiintyjiä: Billie Holidayta, Judy Garlandia, Ella Fitzgeraldia… lista on loputon. Kun Marin uusi miesystävä, Q-luokan promoottori, Ray Say (Michael Caine) kuulee tytön laulavan, alkavat punnanmerkit välkkyä hänen silmissään. Lopulta Lauran on aika esiintyä.

Synergia etuna

Synergiassa tuote on enemmän kuin aineosiensa summa. Laululintu on synergian mallilapsi. Siinä on kaikki aika lailla onnistunutta. Juoni on jossain määrin uskottava ja realistinen, dialogi nasevaa ja elämänläheistä, näyttelijät erinomaisia (kyllä, jopa Michael Caine) ja erityisesti kaksi päänaista, Brenda Blethyn ja Jane Horrocks, ovat rooleissaan loistavia.

Mari Hoff on Brenda Blethynin näyttelemänä uskottava ja erityisesti säälittävä baareissa roikkuva rakkaudenkipeä ja huomionkipeä traaginen hahmo. Jane Horrocks, joka muuten lähinnä tunnetaan Todella Upeeta -sarjan idioottina sihteerinä, antaa samanveroisen tulkinnan Laurana. Laura on hiljainen, huomaamaton tyttölapsi, joka ärsyttää räiskyvää äitiään jo läsnäolollaan. Tästä hiljaisesta naisesta, jolla on runsas sisäinen maailma, kehittyy rohkeampi elokuvan kuluessa, ja hän alkaa kehittää suhdetta paikallisen televisioasentajan apulaisen kanssa. Tämän kaiken Horrocks esittää täysin roolinsa halliten pienintäkin nyanssia myöten. Horrocs esitti Lauraa jo näytelmäversiossa ja voisi jopa sanoa, että koko näytelmä on kirjoitettu hänelle.

Michael Caine, jonka Ray Say on limainen promoottori ja kolmannen luokan naistennaurattaja, tekee tässä elokuvassa parhaan roolisuorituksensa pitkiin aikoihin. Ray Say on surkuhupaisa hahmo, joka myöhemmin elokuvassa muuttuu yhä raadollisemmaksi. Ewan McGregor on näyttelijänä pop. Onneksi hän ei kuitenkaan keskity pelkästään suuremman kokoluokan elokuviin, vaan tuntuu olevan erikoistunut myös erinomaisiin sivurooleihin. Tässä elokuvassa hänellä on tärkeä, mutta varsin pieni rooli Horrocksin romanttisena vastapoolilla.

Kaikki näyttelijät ovat tosiaankin vallan mainioita, mutta elokuva on kahden elävän naisen ja useiden kuolleiden naisten äänien bravuuriesitys. Elokuvan kliimaksi osuu siihen, kun Laura vihdoinkin pääsee lavalle ja esittää melkoisen sikermän ihania ikivihreitä. Esitys on leikattu erinomaisesti ja jättää katsojan kirjaimellisesti haukkomaan henkeään kuin kala kuivalla maalla.

Laululintu on nautinnollinen kokemus. Se antaa tilaisuuden katsojalle nauraa, itkeä ja lopulta jopa riemuita. Jane Horrocks muuten laulaa kaikki biisit itse.