Kesäyön unelma kotikatsomo

William Shakespearen klassikkonäytelmään pohjautuva elokuva Kesäyön unelma alkaa mahtipontisesti. Musiikki pauhaa ja kamera kulkee toscanalaisen pikkukylän rehevissä maisemissa. Tässä vaiheessa rutinoitu katsoja nojautuu istuimellaan taaksepäin, ottaa raukean ilmeen ja toteaa: "Selvä, antaa viihteen viedä." Tällä kertaa se on kuitenkin virhe. Vauhti nimittäin hyytyy ennen kuin viitosvaihdetta on edes isketty silmään. Moottori yskii ja siinä sitä sitten ollaan: kaksi tuntia mielenkiinnotonta sanailua ja tyhjänpäiväistä kisailua tutun juonen puitteissa.

Missä vika? Kyllähän Hollywoodissa on aina viihdettä osattu tehdä, jos jotakin. Ja Shakespearea tuskin käy syyttäminen draamallisen näkemyksen puutteesta. Luulisi tällaisen klassikkonäytelmän tarjoavan vankan pohjan oivaltavalle ilottelulle romantiikan nimissä. Mutta ei. Draama on velttoa ja juonen käsittely latteaa. Romanttisen komedian eduksi ei voida laskea sitä, jos katsojalle on herttaisen yhdentekevää kuka saa kenetkin.

Tapahtumien keskiössähän on kaksi nuorta paria rakkaushuolineen. Tunteet menevät ristiin ja pakkoavioliitto uhkaa tuhota orastavan onnen. Mielenkiinnottomaksi kuvion tekee se, että elokuvan miehet ovat kovin samanoloisia, ja sitä paitsi harvinaisen ilmeettömiä jäyhäleukoja. Calista Flockhart (alias Ally McBeal) sentään vetäisee raikkaan roolisuorituksen rakkautta janoavana Helenana. Kaatuilu ja patologinen hiustenharominen lienevät maneereita, joita ei voi välttää. Korkeammat voimat tulevat väliin keijujen kuningas Oberonin (Rupert Everett) ja kuningatar Titanian (Michelle Pfeiffer) muodossa. Stanley Tuccin ilmeikkäästi tulkitsema palvelija Puck lähetetään lemmenjuomineen järjestelemään kuolevaisten asioita. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan kuten oli suunniteltu. Taikuutta tarvitaan vielä useaan otteeseen ennen kuin häämarssi voi viimein soida.

Visuaalisesti Kesäyön unelma on yllättävän köyhä. Ainoastaan kuvat kylän ihmisvilinän keskeltä ja kartanon pitovalmisteluista ovat paikoin näyttäviä. Mutta siirryttäessä keijukaisten valtakuntaan katsoja joutuu todella koettelemaan mielikuvituksensa rajoja, jos mielii silmäniloa saada. Lavastus on keinotekoisuudessaan karmivaa. Yltäkylläisyys ei korvaa muovisuuden tuntua. Keijukaiset kisailevat suorakulmaisten nurmikkomattojen keskellä. Puvustus on Xena- ja Herkules-tasoa. Ala-asteen kevätjuhlanäytelmissäkin on nähty parempaa.

Kuvaus on sekin mielikuvituksetonta. Kamera usein vain toteaa tapahtumat sen sijaan, että rakentaisi jännitettä niiden välille. Edes valaistuksella ei ole vaivauduttu loihtimaan esiin sitä, mitä elokuva ilmiselvästi kaipaisi: illuusiota, glamouria! Musiikki puolestaan on kuin suoraan Classic FM:n sunnuntai-iltapäivän ohjelmistosta. Kaikki kliseisimmät oopperamelodiat juoksutetaan läpi. Tempoa ja volyymia riittää, mutta siihen se jääkin.

Teksti on luonnollisesti nautittavaa. Se ei kuitenkaan korvaa kitkerää tuntua siitä, että tässä on pistetty filmiä palamaan sen kuvaamiseksi, joka tällaisenaan olisi parhaiten toiminut lavalla. Jos teatteria halutaan sovittaa elokuvaksi, on kai kohtuullista vaatia, että peruslähtökohdaksi otetaan tällöin elokuvan muotokieli. Ne uudet ja ennen näkemättömät puolet, joita se voi tulkintaan tuoda.

Vaikka toukokuu pistää kyynikotkin tuijottelemaan kuuta, ei se muuta huonoa elokuvaa hyväksi. Teennäisyys ja haukotuttava karkelointi tuskin lämmittävät paatuneimmankaan romantikon sydäntä. Kesäyön unelmasta ei valitettavasti ole edes keväisen rakkauden kaipuun lievittäjäksi.

ks. ensi-ilta