Back to the USSR − takaisin Ryssiin kotikatsomo

Keväällä 1992 Suomi oli syöksymässä laman syövereihin. Neuvostoliitto oli valtiona kuopattu ja kommunismi kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Suomalainen elokuva oli, taas kerran, käymistilassa. Tämän kaiken keskelle ilmestyi Jari Halosen Back to the USSR − takaisin Ryssiin. Elokuva, joka on samanaikaisesti riehakas, rivo, haudanvakava, ajankohtainen, rienaava, poliittinen ja viihdyttävä. Esikoiselokuvana se hakee yhä vertaistaan suomalaisen elokuvan historiassa. Farssi ja tragedia kohtaavat siinä luontevuudella ja asenteella, jonka tinkimättömyys on edelleen ihailtavaa ja innostavaa.

Tuppukylän viimeinen stalinisti Reima Elo (Jorma Tommila) on epäonnistunut kaikessa. Sosialismi kupsahti, porvarit naljailevat ja vaimo on jättänyt. Vanhan kommunistin taistelutahto herää, kun Reima saa vieraakseen kaljun Vladimirin (Taisto Reimaluoto), joka pujopartoineen muistuttaa erehdyttävästi erästä historiallista henkilöä. Vampyyri-Lenin ja Reima ryhtyvätkin puuhaamaan uutta vallankumousta.

Tuotannollisesti Takaisin Ryssiin on todellinen halpis: kuvauksia rahoittaakseen Halonen ja filmiryhmä olivat välillä asfaltointi- ja kividuuneissa. Elokuvaa leikkaustyöt hoidettiin yön tunteina vaivihkaa Taideteollisen korkeakoulun tiloissa.

Suomessa elokuvaa ei pääkaupunkiseudun ulkopuolella pahemmin nähty. Cannesin elokuvajuhlilla puffaus onnistui ja elokuva pääsi Pohjois-Amerikkaan festivaalikierrokselle. Levityskopioiden vähäisyys esti laajemman festivaalimenestyksen. Elokuvan televisioesityksistäkin on jo aikaa. Siksi kauan odotettu dvd-julkaisu on kulttuuriteko, varsinkin kun mukana ovat sekä pitempi (96 min) että kansainväliseen levitykseen lyhennetty versio (90 min). Siitä en olisi lainkaan varma, onko 96 minuutin versio aivan alkuperäinen: elokuvateattereissa nähdyn version pituudeksi oli merkitty 117 min. Vieraillessaan Suomalaisen elokuvan festivaaleilla vuonna 2011 Jari Halonen kertoi, että elokuvasta oli ensi-iltakierroksen jälkeen poistettu useita kohtauksia.

Itse näin elokuvan Turussa elokuvateatteri Dominossa elokuvakerhon yönäytöksessä keväällä 1992, kera parinkymmenen katsojan. Kokemus oli järisyttävä. Takaisin Ryssiin oli elokuvaa, jollaista en ollut tiennyt olevan olemassakaan.

Nyt katsottuna Halosen varhaiset elokuvat ovat dokumentteja siitä kokonaisvaltaisesta näyttelijäntyöstä, jota aikalaiset kutsuivat − usein ylenkatsoen − turkkalaiseksi. Halonen kutsuu sitä haastattelussa pyrkimykseksi absoluuttiseen näyttelemiseen. Taisto Reimaluoto tekee hienoimman elokuvaroolinsa älykkäänä ja ujona Lenininä. Suurenmoinen Jorma Tommila lataa täysillä ja vähät välittää elokuvanäyttelemisen standardeista. Se on vereslihaista ja heittäytyvää teatterinäyttelemistä. Teatraalista se ei kuitenkaan ole, vaan muistuttaa pikemminkin mykän ajan elokuvanäyttelemistä, jossa suru ja ilo ovat samanaikaisesti läsnä.

Kommunismin romahdusta käsitelleiden elokuvien joukossa Takaisin Ryssiin on poikkeuksellinen myös kansainvälisesti. Esimerkiksi Goodbye Lenin (2003) on Halosen vimmaiseen elokuvaan verrattuna vain pehmeän sentimentaalista nostalgiaa. Takaisin Ryssiin on kirjaimellisesti vallankumouksellinen elokuva. Tekisi mieleni sanoa, että vasemmistolainen, mutta se tuntuisi liian laimealta. Elokuvasta kun tyystin puuttuu yhteiskunnallisesti tiedostava ylenkatse tai etäännytetty älyllinen ironia. Lopulta se on surumielinen kuvaus ihanteiden katoavaisuudesta.

Monille aikalaiskriitikoille Halosen äijäörvellys ja paskahuumori olivat liikaa. Monille meistä ne ovat yhä liikaa. Mutta Takaisin Ryssiin ei ole mikään keskivertoelokuva. Se vaatii ottamaan tai jättämään. Minä otan.

Remu Aaltonen sanoi kerran haastattelussa, että kasvaakseen aikuiseksi lapsi tarvitsee hellyyttä ja moukaria. Takaisin Ryssiin antaa molempia, isolla kädellä ja sylillä.