Johnny Guitar kotikatsomo

Nicholas Rayn ohjaama lännenkuva Johnny Guitar oli aikansa sensaatio ja värikylläinen poikkeus 1950-luvun westernien jäyhän perinteisessä ilmapiirissä. Näennäisesti kuvio on traditionaalinen, sillä kaunaa kantava kaupunkilaisvaikuttaja vihaa katkerasti keinottelevaa saluunanomistajaa ja käyttää pienimmänkin tekosyyn ajaakseen tämän pois tai jopa tapattaakseen tämän. Lopulta tilanne ajautuu veriseen välienselvittelyyn.

Erikoiseksi teoksen tekee se, että vahvat toimijan roolit on varattu pelkästään naisille. Vaikka elokuvan kannessa onkin miessankarin nimi, kuvassa ei kuitenkaan jäpitä jämäkkä perimies Sterling Hayden, vaan miehen vaatteissa poseeraava Joan Crawford, joka esittää saluunanomistaja Viennaa. Liki viisikymppinen, jo ikääntynyt Crawford ei ole klassinen huokaileva tyttönen pulassa, vaan älykäs, manipuloiva ja fyysinen persoona. Paula Koivuniemen sanoin Aikuinen nainen. Vienna on kovettunut ja kyynistynyt, kokenut nainen, jossa kuitenkin on valmius rakastamiseen.

Näennäisesti valta on kaupungin pääporholla, Viennan karkoittamista ajavalla John McIversillä (Ward Bond), mutta Crawfordin todellinen nemesis on hyytävää raivoa tihkuva, seksuaalisesti kitkerä neitsyt Emma (Mercedes McCambridge). Emman tukahdutettu miehenkaipuu Viennaa haikailevaa Dancing Kidia (Scott Brady) kohtaan kieroutuu haluksi tuhota rakastamisen sijaan. Emma pompottaa kyläläisistä koottua hirttojengiäkin kuin superpalloja ja ratsastaa riivattarena mustiin pukeutuneen miesjoukon kärjessä

Viennaa ja Emmaa vertaillessa tulee auttamatta mieleen vertauskuva itsenäisen, itsellisen mutta samalla naisellisen naisen sekä vainoharhaisen, militantin äärifeministin välillä. Vienna on omilla ehdoillaan ottanut oman paikkansa maailmassa kuitenkaan menettämättä naiseuttaan tai syyttämättä miehiä omista valinnoistaan, kun taas Emma on kääntänyt omat puutteensa muiden viaksi, kostaen katkeruutensa sekä miehille että rohkeammin toimineille, toisin ajatteleville naisille.

Naisten fataalissa kamppailussa Johnny Guitarille, entiselle pyssysankarille ja nykyiselle pelimannille jää ainoastaan komppikitaristin rooli. Suurin osa muistakin miehistä on satunnaisesta aseenheiluttelusta huolimatta nössöjä. Ainoastaan kavalalla ja karskilla antisankarilla Bartilla (aina mainio Ernest Borgnine) on niin sanotusti munaa.

Johnnyn ja Viennan taustalla on yhteinen historia, ja pariskunta ruotii sekä keskinäistä suhdettaan että myöhempiä suhteitaan aikaansa nähden hämmentävän estottomasti. 1950-luvulaiseksi hyvin avoimet viittaukset seksisuhteisiin ja Viennan selviytymiskeinoihin villissä lännessä tuovat sinänsä tavanomaiseen asetelmaan yllättävää särmää.

Viennan pukeutuminen on oma lukunsa. Toisinaan Crawford pukeutuu karskiksi mieheksi asevöineen ja mustine housuasuineen, herkemmissä kohdissa hän soittaa pianoa täysvalkoisessa mekossa, yltäkylläisen väriloiston keskipisteenä. Viimeinen Trucolor-menetelmällä kuvattu elokuva on kuvausmenetelmänsä mukainen, jokainen värisävy suorastaan hyppää silmille visuaalisen kirkkauden painottaessa elokuvan dramatiikkaa.

Johnny Guitarhan oli myös ranskalaisten uuden aallon kriitikoiden ja elokuvantekijöiden, kuten Truffaut’n, suuressa suosiossa ja ranskalaiset kehuivat elokuvaa "länkkärien kaunottareksi ja hirviöksi, jossa dialogi on runoutta, värit rohkeita ja teatraaliset cowboyt kaatuvat ja kuolevat kuin sirot ballerinat". Kumpaahan Pariisin katukahviloissa tarkoitettiin kaunottarella, Haydenia vai Crawfordia?

Westernien ja amerikkalaisen rajaseutuhengen olemuksesta mitään ymmärtämättömien urbaanien fransmannien mairean lööperin voi jättää omaan arvoonsa, mutta elokuvalla on yhtä kaikki vahvat ansionsa. Laatukäsityönä ohjattu Johnny Guitar on sujuva, monitahoinen ja tunteikkaasti tehty länkkäri, jonka allegorinen symboliikka ei ole yksiselitteistä. Sukupuolten käänteisasetelmansa vuoksi teos toimii monia aikalaisiaan paremmin, ja vetoaa nykykatsojaan vielä viidenkymmenen vuoden jälkeenkin.