Inheritance kotikatsomo

Näinä väitettyjen juonittelujen ja salaliittojen luvattuna aikana mysteerijännäreille on tilauksensa. Tuoreessa Inheritance-elokuvassa tytär joutuu setvimään isänsä ympärillä olevaa salamyhkäistä kudelmaa.

Ohjaaja Neil Burger herätti aikanaan kiinnostusta jo debyyttielokuvallaan Interview with the Assassin (2002), joka oli pienen tuotannon fiktio Kennedyn mahdollisesta salamurhaajasta. Sitä seuranneilla Silmänkääntäjällä (2006) ja Rajattomalla (2011) Burger on osoittautunut keskinkertaisia Hollywood-nikkareita nasevammaksi tekijäksi. Suuri läpimurto on toistaiseksi jäänyt kuitenkin vielä odotuttamaan itseään, eikä salailusta ammentavasta Inheritancestakaan sellaiseksi ole.

Tiiviisti etenevä juoni kannattelee Inheritancea. Paikat ja käänteet seuraavat toisiaan ripeästi rytmitettynä ja iPhonella kuvattuun elokuvaan on tavoitettu aikamme visuaalista hektisyyttä ilman, että kokonaisuus lipeäisi levottomaksi ja sekavaksi. Juoni on elokuvassa selkeä veturi ja jättää alleen draaman, jota olisi tarvittu syventämään tyttären ja isän ongelmallisena näyttäytyvää suhdetta.

Salaisuuksilla ja valonaroilla puuhilla sekä niiden ympärille kudotuilla valheilla voi selittää kaikenlaista, mutta vanhemman ja lapsen välinen suhde tarvitsee myös tunteista ammennettuja motiiveja. Nyt ne jäävät oudosti sivuun, vaikka elokuvassa viitataankin perheen läheisiin suhteisiin menneisyydessä. Kuilu tarinan henkilöiden menneisyyden ja nykyisyyden välillä jää liian suureksi.

Juonen edetessä ja jännitteen kiristyessä päähenkilöt alkavat yksiulotteisuudessaan etääntyä samaistuttavuudesta, mikä auttamatta tarkoittaa aina yhdentekeviksi muuttuvia hahmoja, joista ei välitä. Muodollisesti eheän elokuvan kohtaloksi jää maaliin nilkuttaminen sisällöllisesti rampana. Inheritance jättää omaksi perinnökseen mielikuvan jälleen yhdestä käyttämättä jätettyjen mahdollisuuksien tusinafilmistä.