Silmänkääntäjä valkokangas

Edward Nortonissa on jotain maagista, eikä näyttelijän lumovoima rajoitu hänen tuoreimman roolihahmonsa ammattiin. Silmänkääntäjässä Norton esittää illusionisti Eisenheimia, mestarillista taikuria jonka tempuista suurin uhkaa irrottaa Itävalta-Unkarin keisarillisen sukupuun mädät hedelmät. Nortonin maanisen intensiivisessä roolissa on avain koko elokuvan ytimeen.

Steven Millhauserin novelliin perustuva teos heittäytyy arkailematta päänäyttelijöidensä karisman ja elokuvan miljöön varaan. Huolimatta asetelman päälaelleen kääntävästä loppuratkaisusta Silmänkääntäjän juoni on suoraviivainen. Lähemmässä loogisessa tarkastelussa juonen näennäisen ehyestä pinnasta löytyy miehen mentäviä aukkoja, mutta kuten silmänkääntöelokuvalle on sopivaa, yleisvaikutelma on sulavan mukaansatempaava illuusio.

Romanttisen trillerin ja draaman mysteerejä tukevat äänen ja kuvan magia. Tsekissä kuvatun elokuvan visuaalinen maailma suorastaan huokuu menneen ajan unenomaista henkeä, liikkuen järjen ja tunteen rajapinnoilla. Oscar-palkitun puvustajan Ngila Dicksonin käsissä 1800-luvun lopun Wienin ihmiset aina kruununperillisistä katulapsiin heräävät eloon, ja minimalistisuuden mestarin, säveltäjä Philip Glassin äänimaisema on täynnä sanattomia tarinoita.

Rahvaan Romeon ja aatelisen Julian elämää suuremmassa rakkaustarinassa tragedian ainekset leijuvat ilmassa alusta asti. Jessica Bielin esittämänä kreivitär von Taschen on valmis uhraamaan ilottoman elämänsä hovissa karatakseen Eisenheimin kanssa. Turmion kätilönä on kuitenkin kreivittären tuleva puoliso, aiemminkin naisiaan vahingoittanut turmeltunut kruununprinssi Leopold. Leopoldia esittää pahojen aatelisniljakkeiden erikoismies, Ritarin tarinan (2001) koppavana Anjoun kreivinä nähty Rufus Sewell.

Ohjaaja Neil Burger on ymmärtänyt antaa tilaa ja vapauksia huippunäyttelijöilleen, ja suoritukset ovat kauttaaltaan komeita. Nortonin omistautuminen teatterimaagikon rooliin on ollut antaumuksellista, ja taikurintemppuja kuukausikaupalla treenannut näyttelijä suorittaa osan vaativista silmänkääntötempuista itse. Harmaalla alueella liikkuvaa poliisipäällikkö Uhlia esittävä, huimassa nousussa oleva Paul Giamatti tekee parhaansa varastaakseen kohtaukset. Yhteisissä kohtauksissa miesten näyttelijäntaidot eivät kuitenkaan vähennä toisen suoritusta, vaan synergisestä kokonaisuudesta tulee enemmän kuin osiensa summa.

Silmänkääntäjä ottaa kantaa myös ihmisen tarpeeseen uskoa mahdoton, ja ennen kaikkea taipumukseen uskoa todeksi se, mitä silmien eteen avautuu. Koska Eisenheim on saanut esityksessään kuolleiden sieluihin yhteyden, niin näyttämöllä tapahtunutta ei ole syytä epäillä edes henkisyyttä etsivien tiedemiesten taholta. Kun tarpeeksi suuren ihmisryhmän mielipide kallistuu epätoden puolelle, sekä uskonnollisesta että poliittisesta illuusiosta tulee totuus.

Kaikki onnistuneet elokuvat ovat omanlaistaan taikuutta. Viisaat katsojat antautuvat niiden lumoukseen ja arvuuttelevat temppujen saloja, mutta eivät sisimmässään halua kokonaan tietää, mitä elokuvataikuuden savujen ja peilien takana piilee. Tärkeintä ei ole temppu itsessään, vaan se miltä se näyttää. Silmänkääntäjä näyttää tunnelmalliselta kertomukselta rakkaudesta ja kuolemasta, jossa trilleri yhdistyy tragediaan, salapoliisikertomus romanttiseen draamaan ja henkilökohtainen vendetta lähestyvään yhteiskunnalliseen murrokseen.