Heartless kotikatsomo

Englantilainen taiteilija Philip Ridley on todellinen moderni renessanssimies, sillä Ridley tuntuu kykenevän ottamaan taiteenlajin kuin taiteenlajin haltuun. Mieheltä sujuvat niin lasten kuin aikuistenkin kirjallisuus, teatterinäytelmät, radiokuunnelmat, runot, musiikinteko, maalaaminen ja kuvittaminen sekä elokuvien ohjaaminen omien käsikirjoituksien pohjalta.

Monipuolisten taiteellisten taipumustensa takia Ridley ohjaa elokuvia harvakseltaan, ja tuorein elokuva Heartless on vasta kolmas täyspitkä ohjaus kahdenkymmenen vuoden aikana. Määrän sijasta Ridley on panostanut laatuun, ja aiemmat elokuvat kuten esimerkiksi Reflecting Skin – lapsuuden loppu (1990) ovat saaneet lähes kauttaaltaan erittäin ylistäviä arvioita.

Heartlessissa Ridley lähtee liikkeelle kauhuelokuvan parametreista ja rakentaa niistä omintakeisen maailmansa. Lontooseen sijoittuvan elokuvan ahdistavassa, likaisessa katumiljöössä arkielämän terrori yhdistyy yliluonnollisilta vaikuttaviin kauhuelementteihin. Väkivaltaisesti viattomien ihmisten kimppuun hyökkäävät huppupäiset nuorisojengit muistuttavat Lontoon taannoisista katumellakoista, joissa erityisesti nuoret riehuivat ja jopa surmasivat mielivaltaisesti.

Toden ja kuvitelman raja on Heartlessissa häilyvä, ja kauhu yhdistyy maagiseen realismiin. Tai maagiseen inhorealismiin, sillä monet kohtaukset hiipivät varsin häiritsevästi ihon alle. Vaikka Ridley käyttääkin toisinaan hyväksi valtavirtakauhun ominaispiirteitä, Ridleyn lähestymiskulmat ovat psykologisesti tarkemmin mietittyjä ja perusteltuja. Ajoittain fyysiseen kauhuun on piilotettu myös makaaberia mustaa huumoria kuten kohtauksessa, jossa leuhkana elvistelevä homoprostituoitu muumioidaan useilla rullallisilla elmukelmua. Sen jälkeen mömisevältä, sumppuun joutuneen saaliskalan lailla sätkivältä heppulilta leikataan sydän irti. Ei ole plastisen elmukelmun voittanutta.

Erilaisten Saha-maakarien ja muiden liukuhihnalta tekeleitään suoltavien nykyajan kauhupuoskarien ero asiansa osaavaan tekijään käy selväksi. Heartlessin pääteema ei kuitenkaan pohjaudu kirjaimelliseen sydämien irrottamiseen, vaan sydämettömyys on ennen kaikkea henkistä. Jokaisella on pohdiskeluja hyvästä ja pahasta, elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta, jokaisella on sisäisiä demoneja, joita teoksessa symbolisoivat konkreettiset demonit. Taustalla on urbaani kaaoksen puolestapuhuja, hyytävä Papa B (Joseph Mawle), jonka usvaisimmat otokset tuovat mieleen Candyman-elokuvan kalmaisen karismaattisen nimikkohahmon.

Ridley esittää kysymyksiä myös ulkoisesta kauneudesta ja sen vaikutuksesta itsetuntoon ja minäkuvaan. Ihminen on osaltaan sitä, minkälaisena hän itsensä kokee ja näkee. Itsetunnon ja minäkuvan ruumiillistuma on päähenkilö Jamie (Jim Sturgess), katkeroitunut ja erakoitunut valokuvaaja, jonka kasvoja peittää iso sydämen muotoinen syntymämerkki. Jamie haikailee rakkauden ja salaperäisen nuoren naisen (Clémence Poésy) perään, mutta uskoo naamakertoimensa olevan niin huono, ettei naisiin ole asiaa.

Teos pitää langat hyvin käsissään ja antaa mahdollisuuden tulkita eri teemoja hyvinkin vastakkaisista näkövinkkeleistä. Tosin tulkinnanvaraisuutta olisi voinut vielä lisätäkin. Ainakin allekirjoittaneelle oli turhan selvää, mikä Jamien kokeman käänteentekevän muutoksen avain oli, joten lopun käänteet eivät yllättäneet. Toisaalta elokuvallisten konventioiden käyttö antaa enemmän tilaa tarinan muille tasoille, eikä huomio keskity mihinkään kertakäyttöiseen ”Shyamalan-lopetukseen”, jossa vedetään matto jalkojen alta liiankin voimakkaasti.

Tasapainottelu kauhugenren peruspilarien ja psykologis-filosofisempien teemojen välillä vaatii omat myönnytyksensä, mutta siitä huolimatta Heartless on oivallinen elokuva ihmisyydestä ja inhimillisyydestä, jossa ihmisten välisten suhteiden monimuotoisuus kulkee käsi kädessä brutaalin urbaanin katuväkivallan ja nyrjähtäneen demonisuuden kanssa.