Poolboy: Drowning Out The Fury kotikatsomo

Satiirit, pastissit ja parodiat ovat vaativa mutta palkitseva tyylilaji. Toisinaan tietyn elokuvallisen lajityypin parodiointi osuu napakymppiin, ja tuloksena on mestariluokan unohtumattomia komediaklassikoita kuten Hei, me lennetään (1980). Toisinaan kyse on nopeasti tehdystä, halpahintaisesta ja kunnianhimottomasta rahastuksesta, kuten lähes mikä tahansa 2000-luvulla tehty kehno tekele. Scary Moviet, Superhero Movie ja muut Moviet eivät edes ansaitsisi nimeensä sanaa movie, elokuva.

1980-luvun halvat ja suoraan videolle tulleet toimintaelokuvat ovat lajityyppi, jonka helmien joukkoon mahtui myös uskomaton määrä silkkaa roskaa. Monet yliampuvan rajut räiskintä- ja mättöelokuvat olivat itsessäänkin tahattoman koomisia, joten genressä luulisi olevan aineksia myös tahalliseenkin komiikkaan ja satirisointiin. Onnistuihan vastaava teko jo 1970-luvun blaxploitaatioelokuvienkin suhteen, kuten taannoinen Black Dynamite osoitti. Nokkelalle, hauskalle, autenttisuuteen kuvaustyyliin pyrkivälle ja sopivalla tavalla uskottavalle videotoimintapastissille olisi tilausta.

Poolboy: Drowning Out The Fury ei kuitenkaan sitä tilausta täytä. Jos elokuva olisi ravintolan ruoka-annos, maksava asiakas saattaisi kallistua lähettämään annoksen takaisin keittiöön. Elokuvan ongelma on, että vaikka se yrittää olla yliampuva parodia, se ei ole oikeastaan missään vaiheessa hauska. Parodia ilman huumoria on kuin kuivettunut pettuleipä. Se on puisevaa.

Poolboy yrittää rikkoa perinteistä kerrontaa, sillä se on olevinaan elokuva elokuvan sisällä, kertomus siitä, kuinka unohdetun" elokuvan kulttiohjaaja esittelee teostaan ja keskeyttää säännöllisin väliajoin elokuvansa kertoakseen erilaisia anekdootteja elokuvanteosta ja näyttelijöiden edesottamuksista. Ajatus on periaatteessa kiinnostava, mutta se olisi vaatinut toimiakseen paljon paremman käsikirjoituksen ja selvästi dynaamisemman ohjauksen. Nyt elokuva on kuin huono sketsisarja, jossa sarjan juontaja keskeyttää samojen tylsien hahmojen irralliset kohtaukset.

Pääjuonessa Vietnamin sodassa vuosia viettänyt uima-altaan puhdistaja (Kevin Sorbo) palaa kotiinsa vain huomatakseen, että meksikolaiset ovat vallanneet hänen bisneksensä, ja katala Caesar (Danny Trejo) hallitsee rautaisella otteella allasbisnestä. Nimetön puhdistaja aloittaa allassodan ja puhdistaa meksikaanit altaiden ääreltä. Elokuva tavoittelee videoroskan macho-sävyjä ja vahvaa paatosta, mutta jää varsin puolitiehen. Metaelokuvamainen rakenne sotii tässä itseään vastaan, sillä asioita selitellään liikaa sen sijaan, että katsoja saisi itse tehdä johtopäätöksensä.

Toimintaleffojen konservatiivisuutta yritetään satirisoida kirjoittamalla tarina kärjistetyn rasistiseksi, ja allaspoika käyttää meksikolaisista lähes jokaista mahdollista pilkkanimitystä. Sinänsä poliittinen epäkorrektius on monessa elokuvassa paikallaan, sillä yltiösuvaitsevaisen ympäripyöreä dialogi vie elokuvalta kuin elokuvalta uskottavuuden ja särmän. Onelinerit ja nasevat sutkaukset ovat aina kuuluneet asiaan erityisesti toimintaelokuvissa. Jatkuva meksikaaneista jankuttaminen käy kuitenkin yksipuoliseksi ja jopa tympeäksi. Pilkkakirves on tylsä, ja se osuu omaan nilkkaan.

Elokuva saa kiemurtelemaan sohvalla siinä määrin, että sen julkaisua on vaikea perustella. Se on komedia, joka ei naurata. Se on toimintaelokuva, joka ei toimi. Se ei ole edes reilusti umpisurkea kulttielokuva, jonka viat ja virheet ärsyttäisivät tosissaan ja jonka kehnoutta voisi vielä vuosien päästäkin manata. Sen sijaan Poolboy vain alittaa lähes kaikki matalatkin rimat, jota sille on asetettu, ja vajoaa sen jälkeen autuaaseen unohdukseen, kauas niiden B-luokan videoroskaleffojen taakse, jota se yrittää parodioida.