End of Days kotikatsomo

Millenniumin huuman alla väkerrettiin jos jonkinlaisia aihetta käsitteleviä elokuvia, joista suurin osa tuntuu näin vuosituhannen vaihteen jälkeen lähinnä hölmöiltä pölhöilyiltä. Maailmanloppua kun ei tullut, lentokoneet ja ydinkärjet eivät lennelleet miten sattuu, eivätkä edes Bill Gatesin käyttöjärjestelmät kaatuilleet. Paljon oli siis melua tyhjästä.

Alakerran vihtaveijari lukeutuu elokuvan ja muunkin kerrontakulttuurin vakiohahmoihin, joka aina välillä ilmestyy tarinoihin ilkikurisesti virnuilemaan. Tällä kertaa vuosituhannen päivien päättyessä sarvijaakko muljauttaa itsensä ihmisten ilmoille siittääkseen antikristuksen siemenen maailmaan, joka veisi auttamattomaan tuhoon ja helvetin tuleen. Maailmassa on tietystikin vain yksi heppu, joka pystyy sarvipään veristä kiimaa hillitsemään ja hän on Ison-Arskan hahmoon istutettu kovapäinen ex-poliisi, joka ei toimissaan turhia kursaile.

Raamatun ehtymättömistä mystiikan lähteistä tarina ammentaakin jouhevasti kutkuttavan alkunsa. Minuutit kuitenkin kuluvat, aihe palaa pohjaan huonossa hämmennyksessä ja loppuaika raaputetaan pohjaan palanutta potaskaa innottomasti toheltaen. Elokuvan ainut valopilkku on vihtahousun roolin reteästi vetävä Gabriel Byrne, joka häiriintyneellä karismallaan putsaa kohtaukset itselleen heti kun ilmestyy näkyviin. Pilke Byrnen silmäkulmassa on niin naseva, ettei voi kun hurrata hänen vipeltäessään turhan tarinan ainoana johtotähtenä. Ihmetyttää vain se, että miten Hollywoodin tämän hetken ehkä karismaattisin ja tyylikkäin vanhempi miesnäyttelijä viitsii ryvettää itseään näin tyhjänpäiväisissä elokuvissa.

Lopussa kun piru pyyhältää thingmäisenä lohikäärmeenä kirkon lattian läpi ottamaan Arskasta mittaa, teki mieli jo rehellisesti sulkea silmänsä ja tuntea häpeää elokuvan tekijöiden puolesta. Perjantai-illan keskiolutviihteenä End of Days kenties menettelee, kunhan muistaa juoda sitä olutta tarpeeksi turruttavaan tahtiin.