Come Away kotikatsomo

Eri kirjailijoiden luomien satuhahmojen sekoittaminen keskenään on periaatteessa hyvä idea, joka on monesti toiminut eri taidemuodoissa. Esimerkiksi käsikirjoittaja/kirjailija Alan Moore ja kuvittaja Melinda Gebbie tekivät 16 vuotta yhdessä sarjakuvaromaania Lost Girls, joka ammensi Peter Panin, Liisan ihmemaassa ja Ozin tarinoista niin intensiivisesti ja sensuellisti, että työparista oli tullut teoksen valmistuttua aviopari.

Satuhahmojen yhdistäminen vaatii toimiakseen kuitenkin syvempää myyttien ja tarinankerronnan lainalaisuuksien tuntemista. Myös teoksien ja niiden tekijöiden taustat ja konteksti täytyy tietää, jos pyrkii kunnon lopputulokseen. Ei voi vain napata pintapuolisesti hahmojen nimiä ja jättää pohjatyötä tekemättä.

Juuri näin on kuitenkin käynyt Brenda Chapmanin tuoreimmassa ohjauksessa Come Away, joka yrittää rakentaa yhteistä, muka todelliseen historiaan pohjautuvaa alkutarinaa sekä Peter Panille että Liisalle. Yritys on pintapuolinen ja höyhenenkeveä, vailla painoarvoa tai moniulotteisempaa sadunomaisuutta.

Nuori Peter (Jordan A. Nash) ja Alice (Keira Chansa) ovat sisaruksia, joiden veljelle käy huonosti. Tragedia toimii katalyyttina ahdingolle, johon lomittuu pääosin mielikuvituksena esiin tulevia fantasiajaksoja. Fantasiapätkistä huolimatta hajanainen tarina ei missään vaiheessa uskalla heittäytyä satuun ja tarinoihin tosissaan.

Sekä mielikuvitusleikkien että tragedian ainekset on vähemmän mielikuvituksekkaasti pöllitty suoraan Katherine Patersonin lastenkirjaklassikosta Silta salaiseen maahan (1979) sekä siihen perustuvaan, vuonna 2007 tehtyyn erinomaiseen nuortenelokuvaan. Jos haluaa nähdä hyvän elokuvan siitä, miten lapsi voi mielikuvituksessaan käsitellä menetystä, niin Come Away ei ole se elokuva.

Realistiseksi tarkoitettu viitekehys säilyy loppuun asti epäuskottavana ja epärealistisena, eikä uskalla irrottautua pakollisista elementeistä, jotka Peter Panin ja Liisan seikkailuihin muka kuuluvat. On oltava kapteeni Koukun vastine, on oltava Herttakuningattaren vastine, on oltava sitä sun tätä, mutta omaa linjaa ja näkemystä ei ole. Välillä sentään grand old manit Sir Michael Caine ja Sir Derec Jacobi pistäytyvät tuomassa vanhojen viisaiden miesten karismaa, mutta sekään ei tuo tarinaan sen kipeästi kaipaamaa uskottavuutta.

Peterin ja Alicen vanhempia esittävät Angelina Jolie ja David Oyelowo ovat vankkoja ammattilaisia, mutta keskinäistä kemiaa ei ilmene eikä perhedynamiikassa ole riittävää otetta. Seka-avioliitto tuntuu muutenkin keinotekoiselta ja anakronistiselta ratkaisulta, koska viktoriaanisen ajan Englannissa yläluokan naiset eivät historiallisesti voineet noin vain avioitua köyhälistön parista tulleiden miesten kanssa, erivärisistä miehistä puhumattakaan. Jos elokuvantekijöiden tarkoituksena on antaa historiallisesti realistinen viitekehys satuhahmoille, niin silloin on suotavaa olla historiallisesti tarkka myös yhteiskunnallisissa asioissa eikä vain keskittyä nätteihin pukuleikkeihin.

Toisinaan fiktiotarinoiden ja fiktiivisten hahmojen vapaamuotoinen soveltaminen voi tuoda selkeää taiteellista lisäarvoa. On ihan eri asia nähdä mustaihoinen Peter Pan esimerkiksi saman vuoden toisessa Pan-uudelleentulkinnassa eli Wendyssä (2020), joka sijoittaa tarinan lähivuosikymmenten Yhdysvaltoihin ja jossa dramaturginen pääpaino keskittyy muihin kuin ulkoisiin teemoihin.

Vastaava roolitusvalinta jää Come Awayssa pintapuoliseksi ja hyvin keinotekoiseksi, koska samalla ei pureuduta yhtään siihen, mitä mustaihoisena lapsena oleminen merkitsisi 1800-luvun Englannissa. Epäaidon ja epätoden oloisen Come Awayn maailma on sokerinen fantasia, jossa 1800-luvun ihmiset eivät muka välitä kenenkään ihonväristä tai luokkataustasta. Sadun ja arjesta irtautumisen taikaa teos ei tavoita, ja sellaisena se on lajityypissään selkeä epäonnistuminen.