The Legend of Ochi valkokangas

Se mikä on toiselle peto, joka pitää metsästää sukupuuttoon, on toiselle arka luontokappale, jolla on oma roolinsa luonnossa. Mikä on toiselle liki myyttinen hirviö, on toiselle satujen inhimillistetty olento.

Edellä olevassa ei ole kyse polarisoituneesta suurpetokeskustelusta joka Suomessakin useasti liekehtii erityisesti katteettoman susivihan myötä. Suomessahan sudet suurin piirtein syövät lapsukaisia kesät talvet eikä edes lähiön bussipysäkille uskalla mennä ilman hukkalaumaa kintereillä. Ei, kyse on indie-ohjaaja Isaiah Saxonin esikoiselokuvan The Legend of Ochin kantavista teemoista.

Kun käsikirjoitukseen on vielä ympätty avioeroon päätyneen isän ja äidin varsin tasapuoliset näkökulmat ja kummastakin vanhemmastaan osin vieraantuneen lapsen näkökulmasta kerrottu tarinan kaari, saadaan aikaan kiinnostava ja persoonallinen lopputulos. The Legend of Ochi on luonnonsuojeluteemaisen indie-elokuvan ja 1980-lukulaisen lasten seikkailuelokuvan ristisiitos. Se on rosoisen kaunis ja siinä on hyvän sadun tavoin sekä hyvä opetus että hyvä lopetus.

Varsin villiintynyt Yuri-tyttö on elokuvan keskushahmo, jonka myötä teos seisoo tai kaatuu. Yurin esittäjän, saksalaisen Helena Zengelin myötä se seisoo. Ilmiömäisenä lapsinäyttelijänä System Crasherissa (2019) aloittanut Zengel jatkaa teini-ikäisenä yhtä ilmaisuvoimaisena ja uniikkina. Zengel näyttelee koko kehollaan ja olemuksellaan ja laittaa itsensä likoon. Nykypäivän silotelluissa mediatuotannoissa harvoin teinityttöjen osalta näkee, miten rasvainen tukka roikkuu, finnit tunkevat ihosta, likaa on kynsien alla. Ison osan aikaa Yuri kulkee ylisuuressa keltaisessa toppatakissa.

Yuri on ulkoisesti kuin villilapsi, joka on asunut Mustanmeren saarella maatilalla koko ikänsä ja jonka ensivisiitti supermarketissakin on lähes katastrofaalinen. Sisäinen maailma on kuitenkin huomattavan rikas odottamatonta ja äkkiväärää death metal -musiikkimakua myöten. Erityisen suurta ristiriitaa aiheuttaa suhde häntä kasvattavaan jyrkkään isään Maximiin (Willem Dafoe), joka on saaren virallinen ochien metsästäjä.

Ochit ovat metsässä asuvia, vahvasti ihmisapinoita muistuttava eläinlaji, jonka kerrotaan olevan vastuussa moninaisista tihutöistä. Yurin äidille (Emily Watson) ochit ovat laji, jota tulee tutkia. Ochin poikasen löytävän ja sitä spontaanisti kotiin vievän Yurin näkökulmasta ochinpentu on aluksi kuin lemmikki, mitä villieläin ei koskaan ole.

Yurin isälle ochit ovat raamatullisen pahuuden edustajia, hirviöitä ja peikkoja, joita tulee metsästää muinaisten esi-isien tavoin. Tämän teeman painottamisesta on hienovaraisuus kaukana, kun Dafoe höökii metsässä muinainen levypanssari yllään ja kirves kourassa, vanhoja slaavilaisen oloisia jollotuksia kurkku suorana huutaen.

Dafoe on vain askeleen päässä niin tolkuttomasta ylinäyttelystä, että se jo haittaisi elokuvan kerrontaa ja avoimia tulkintamahdollisuuksia. Onneksi Dafoe ei tuota ratkaisevaa askelta ota ja tärkeimmillä hetkillä hän vaihtaa minimalistisempaan, tunnetasolla vakuuttavaan draamaperformanssiin. Mies on ammattilainen työssään. Siltikin huomaa ihmettelevänsä, että eikö Dafoelle enää lainkaan rooliteta niin sanotusti normaalien ihmisten rooleja? Roolien ja niiden tulkinnan eksentrisyys on paikoin samalla viivalla Nicolas Cagen oudompien töiden kanssa.

Näkökulmien moninaisuus yhdistyy kauniiseen kuvaukseen ja jäntevään, klassiseen seikkailukertomuksen rakenteeseen. Romaniassa autenttisissa Karpaattien maisemissa kuvattu teos on myös osoitus siitä, kuinka vanhoilla käytännön keinoilla saadaan huomattavan hienoa elokuvallista jälkeä. Yhdeksi päähahmoksi nouseva pikkuinen ochinpoikanen on toteutettu useamman nukettajan turvin.

Moniulotteinen, paikoin viipyilevän kaunis ja temaattisesti mielenkiintoinen kokonaisuus on koskettava, virkistävän erilainen ja kuvauksellisesti maanläheinen. Se toimii mainiona lasten seikkailufantasiana vaikka jättäisi syvemmät pohdinnat sikseen, mutta se antaa myös ajateltavaa ilman, että se tuputtaa sitä. Ison rahan CGI-mammuttien ja jatko-osien, remake-versioiden ja esiosien lomassa Saxonin debyytti on raikas tuulahdus.

The Legend of Ochissa on myös Suomi mainittu. Kotimainen sijoitusrahastoyhtiö IPR.VC on yksi elokuvan tuotantoyhtiöistä. IPR.VC on tähän mennessä osannut valita huolella, mihin se rahojaan sijoittaa. Sijoitusvalintoja on ohjannut elokuvataiteellinen ymmärrys sen sijaan, että haettaisiin pikavoittoja tai tungettaisiin rahaa bulkkituotantoon. Viimeaikaisia hyviä hakuja on ollut muun muassa Alex Garlandin Civil War (2024). The Legend of Ochi on laadultaan ehdottomasti hyvää jatkoa sijoituksille.