The Happy Worker valkokangas

Dokumentaristi John Webster tuli tunnetuksi jo kolmisenkymmentä vuotta sitten mainiolla dokumentillaan Pölynimurikauppiaat (1993). Parhaiten hänet muistettaneen hyvinkin henkilökohtaisesta dokumentistaan Katastrofin aineksia (2008), joka palkittiin parhaan dokumentin Jussilla. Molemmat Websterin elokuvat ovat katsottavissa Yle Areenassa.

Tällä kertaa Webster on tarttunut työhön. Lähestymistapa ei ole ohjaajalle yhtä henkilökohtainen kuin Katastrofin aineksissa, mutta jotakuinkin jokainen työelämää vähänkin tunteva löytää itsensä ja käsitellyt asiat dokumentista. Ytimessä on se, miksi työstä – varsinkin toimistotyöstä – on useimmille tullut vain merkityksetöntä suorittamista ja miksi niin moni uupuu tämän suorittamisen alla.

The Happy Worker on rakennettu burn out -ryhmän ympärille. Itsensä loppuun ajaneiden työntekijöiden kokemusten lomaan on ujutettu faktaa ja asiantuntijoiden puheenvuoroja. Informaatiota on paljon, mutta Websterille tutulla tyylillä kerrottuna. Kerronnan rytmi on ripeä ja asenteessa on tarvittavaa letkeyttä, millä dokumentti välttyy väsyttämästä itseään mittavan infokuormansa alle.

Websterin hieman opettavainen ote saattaa tämän päivän dokumenttimaailmassa tuntua jopa aavistuksen vanhanaikaiselta, mikä toisaalta on virkistävää. Filosofisia pohdintoja tavoittelevien ja katsojille usein turhankin paljon tulkintavastuuta jättävien, kuvalla maalailevien dokumenttien rinnalla Websterin nasevuus on  tervetullutta vaihtelua: faktoja tiskiin ja kerrotaan miten asiat ovat, jotta tyhmemmätkin tajuavat! Mutta tajuavatko johtajat ja vallankäyttäjät työntekijäportaan kurimusta, vaikka se heille väännettäisiin mistä rautakangesta tahansa?

Aina kun joku rohkenee nostaa esiin työn uudelleenmäärittelyä, uudelleen järjestelyä tai peräti työajan lyhentämistä ja taustalla olisi tutkittua tietoa ja onnistuneita kokeilujakin, niin varsinkin elinkeinoelämän taholta alkaa valtava älämölö kansantaloudesta ja tuottavuudesta. Tuntuu jotenkin hyvin takaperoiselta, että tahot, joille maksetaan maltaita yritysten luotsaamisesta tulevaisuuteen, suhtautuvat työn tekemiseen hyvinkin vanhakantaisesti. Se, että työn tuottavuutta ja yhteiskunnan toimivuuttaan mitataan ja arvotetaan samoilla mittareilla kuin sata vuotta sitten, ei edusta kovin ajantasaista näkemystä yhteiskunnasta, visionäärisistä tulevaisuusnäkymistä puhumattakaan.

Teknologian kehitys on moninkertaistanut työn tuottavuutta ja samalla moni työ on muuttunut, jopa helpottunut. Loogisesti voisi olettaa, että tällöin myös tehtävän työn määrä vähentyisi, mutta onkin käynyt päinvastoin. Kehityksen tuoman tuottavuusloikan hyödyt ovat monissa tapauksissa valuneet rikkaan vähemmistön pohjattomiin taskuihin.

Raha toki pyörittää markkinatalouden rattaita ja luo samalla edellytyksiä työlle ja hyvinvoinnille, mutta mitä hyötyä siitä on, jos yksilötason hyvinvointi jää saavuttamatta työn suuren määrän takia? Kysymys on työtaisteluiden keskellä olennainen. Tälläkin hetkellä käynnissä olevissa työtaisteluissa kyse ei ole kaikilta osin palkasta vaan työn arvostamisesta ja siitä, että työlle on tarvittava määrä tekijöitä. Työ useimmiten koetaan mielekkääksi, kun sen saa tehdä hyvin. Jos kiireen ja työkuorman takia kaiken joutuu tekemään vain sinnepäin, jotta epärealistiset tulostavoitteet täyttyvät, työstä katoaa mielenkiinto. Tämä näkyy myös dokumentin toteamassa tutkimustuloksessa, jonka mukaan suurin osa työtekijöistä ei koe olevansa sitoutunut työnantajaansa.

Työtä näyttäisi määrittävän vain raha, ja työtekijät ovat tuottavuuspelin nappuloita vailla itseisarvoa. Webster kysyi aikanaan jo Katastrofin aineksissa sangen osuvasti, mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun tiedämme, mitä pitäisi tehdä mutta teemme silti päinvastoin. Myös työn suhteen tiedetään varsin hyvin, mitä pitäisi tehdä työntekijöiden ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnin parantamiseksi. Kuitenkaan niin ei tehdä. Hierarkian ylimmällä tasolla vaakakupissa painaa liikaa omien etujen vaaliminen, mikä on sangen kaukana juhlapuheiden yhteiskuntavastuusta.

The Happy Workerin vahvuus on kyvyssä herättää ajatuksia vailla saarnaamisen taakkaa. Sisällön runsaus ei täysin kättele elokuvallisesti hieman vaisuksi jäävän muodon kanssa, mutta reilusti alle puolitoistatuntisessa dokumentissa tämä ei ole ylitsepääsemätön ongelma. Olennaisinta on sisältö ja sanottava sekä työtä tekevän katsojan herättely näkemään maailmaa myös työn ja suorittamisen ulkopuolelta. Se ei lopulta ole edes idealismia, vaikka joku sen saattaa sellaisenakin tulkita.