Tango valkokangas

Millaisia kalsareita Eino Grön käyttää? Ikivihreitä tangoja. Sen sijaan Carlos Sauran musikaalissa Tango värisymboliikka kohoaa aivan toiselle tasolle. Eikan slaavilainen melankolia ja gauchojen melan kolina eivät muutenkaan kuulosta keskenään aivan samalta. Argentiinassa jorataan tulisemmin.

Juoni jää Sauran Tangossa sivuseikaksi, koska kutkainen kutumusiikki näyttelee ymmärrettävästi elokuvan pääosaa. Vaimonsa hylkäämä Mario Suáres (Miguel Angel Solá) kyhää kokoon tangoaiheista musikaalia ja rakastuu nuoreen tanssijattareen, Elenaan (Mia Maestro). Elena styylaa ensin tuottaja-mafioso Angelo Larrocan (Joan Luis Gagliardo) kanssa, mutta tehdessään bänksit saattaa sekä itsensä että Marion suureen vaaraan. Tämän tyypillisemmäksi ja tyylitellymmäksi kolmiodraama tuskin voi enää mennä.

Valaistussuunnittelija Vittorio Storaron tapiseeraama väriloisto loihtii esiin melko ennalta arvattavan argentiinalaisen mielenmaiseman. Studiossa pysytellään koko ajan, mutta peilikulissien ja valkokankaiden verkosto korvaa ne oudot labyrintit, jotka ovat argentiinalaisen puutarhanhoidon ja kaupunkisuunnittelun peruselementtejä. Jorge-Luis Borgesin kieroudesta katsojaa muistuttaa myös yksi sitaatti sekä metafiktiivinen rakennekikkailu.

Violetin ja mustan kontrasti luo vaikutelman koristeellisesta argentiinalaisesta parvekkeesta. Tangon kulisseissa ei ole kylläkään käytetty lainkaan pöyhkeilevää krumeluuria; väripinnat ovat laajoja, tasaisia ja minimalistisia. Ehkä ne pikemminkin viittaavat argentiinalaisen pampan autiuteen. Heko heko.

Tangolla päähän

Tanssi tuntuu Tangossa paisuvan kansalliseksi pakkomielteeksi, koska juuri mitään muuta ei elokuvassa tehdä. Miehisen alemmuudentunnon kuvaajana Saura luottaa pomminvarmoihin kliseisiin: hylätyn päähenkilön itsesääliä ja impotenssia ilmennetään jälleen kerran rampautuneella jalalla. Mario on työryhmän ainoa, joka ei vammansa takia pysty tanssimaan.

Yllättävää kyllä, tango taittuu myös vuoden 1976 sotilasjuntalta. Argentiinan poliittisen historia kuittautuu siis yksinkertaisesti "ketkuta ja jyrää" -taktiikalla. Ajankohtaisempaa yhteiskunnallista valveutuneisuutta osoitetaan keskustelemalla hetki naisten asemasta ja sallimalla lesbo- ja homoparille yksi tanssi. Tosin lesbojen soidin esitetään vain ohjaajamiehen fantasiana. Se siitä poliittisesta korrektiudesta.

Siegfried Kracauer väitti aikoinaan, että tanssiin liittyy sen dynaamisuuden ja intiimiyden takia jotain perustavanlaatuisen elokuvallista. Tangon ja ylipäänsä tanssimisen vihaajaa Sauran lipevä ja sliipattu tyylinäyte ei kuitenkaan puhuttele. Wim Wendersin vastaavanlaiset, musiikin ympärille kiedotut elokuvat toimivat paremmin, koska niiden musiikki on parempaa. Toivottavasti Wenders tekee seuraavaksi spektaakkelin saksalaisesta humpasta. Argentiinalainen tango on kesyä kamaa sen rinnalla.