Talk to Me valkokangas

Kauhuelokuvien parissa on mahdollista kokeilla ja yllättää sekä nousta puheenaiheeksi. Maailmalla populaarikulttuuriin viittaavista ja ultraväkivaltaisista YouTube-videoistaan tunnettu ohjaajakaksikko Danny ja Michael Philippou ovat tehneet juuri tämän pitkän fiktion parissa esikoiselokuvallaan Talk to Me (2022).

Ari Asterin elokuvien tavoin tragedialla alkava Talk to Me seuraa äitinsä menettänyttä Miaa (Sophie Wilde) ja tämän ystäväperhettä Jadea (Alexandra Jensen), Rileyta (Joe Bird) sekä näiden Sue-äitiä (Miranda Otto). Kun nuoret osallistuvat somessa viraaliksi muodostuneiden videoiden innoittamana Jossin (Chris Alosio) ja Hayleyn (Zoe Terakes) kotibileisiin, tutustuvat he kohtalokkain seurauksin kuolleiden henkiä manaamaan pystyvään balsamoituun käteen.

Philippoun veljekset ovat saaneet kasaan tehokkaasti toimivan modernin kauhuelokuvan, jossa hyödynnetään heidän videoistaan tuttua estetiikkaa sekä modernin nuorisokauhun tyyppipiirteitä puhelinten ja kameroiden ollessa jatkuvasti läsnä, Australialaista paikallismaustetta unohtamatta. Paikallisen kauhuelokuvan perinteestä Talk to Me kunnioittaa Peter Jacksonin uran alkuvaiheiden goreen luottavaa splatter-estetiikkaa sekä Jennifer Kentin aikuisempaa traumoihin nojaavaa kummituskauhua The Babadookia (2014), jonka työryhmässä Philippout keräsivät kokemusta kauhuelokuvan teosta.

Pääosin Mian kautta kerrottuna traagisena draamana eteenpäin kulkeva elokuva iskee brutaaleilla audiovisuaalisilla kauhuefekteillään, jotka tuntuvat mahanpohjassa asti. Philippoujen painotukset ovat samantyylisiä kuin Asterin kauhuelokuvissa Hereditary – pahan perintö (2018) ja Midsommar – loputon yö (2019), mutta niiden visuaalisen staattisuuden sijaan Talk to Me -elokuvassa luotetaan alusta alkaen hermostuneeseen liikkeeseen. Kauhunilmapiiri luodaan kotoisiin tiloihin ja sen yllättävyys saa aikaan säpsähdyksiä.

Balsamoitu käsi on helposti tunnistettava ja pelkoa pelkällä läsnäolollaan välittävä esine. Elokuvan melko suorat viittaukset huumeiden käyttöön nuorten välisten uskalluspelin kautta vetoavat myös nuorempaan yleisöön. Vainoamiskauhussa elokuva on sukua sukupuolitautien tarttumisen metaforaa käsitelleelle It Followsille (2014) ja kunnioittaa kuolleiden kutsumisessaan Manaajan (The Exorcist, 1973) asettamaa perintöä.

Tunnelman luomisessa ja praktikaalisiin efekteihin luottavalta tekniseltä puoleltaan hallittu Talk to Mesta jää kaipaamaan vain ripauksen lisää omaperäisyyttä sekä nopeampaa rytmitystä draaman ja kauhun välillä elokuvan kulkiessa genrensä aiempien edustajien traagisten perhesuhteiden viitoittamalla polulla. Silti se uskaltaa olla tuttujen kauhuelokuvien remakejen ja rebootien kierrätyksiin verrattuna rohkeasti omanlaisensa kokonaisuus.

Kansainvälisesti Sundancen elokuvafestivaalia myöten menestyneellä elokuvalla on potentiaalia myös jatko-osien kannalta sen loppuhuipennuksen viimeisen tytön troopin kääntävällä sekä pelin jatkumiseen uudessa ympäristössä Jumanjin (1995) tavoin viittavan viimeisen kuvan kannalta. Toisin kuin amerikkalaiset esikuvansa Philippoujen elokuva ei vain anna päähenkilölleen lainkaan armoa.