Spermageddon valkokangas

Joskus asiat ovat juuri sitä miltä näyttävät. Spermageddon, aikuisyleisölle suunnattu roisi animaatiokomedia tietoisuuden omaavista siittiöistä ja ensikertalaisten seksistä, tarjoilee yksinomaan alapäähuumoria ja epämukavuutta. Katsojan on kai tarkoitus nauraa kuvauksille suolen toiminnasta tai tuleminen-sanan loputtomista väännelmistä. Ehkä joku vielä jaksaa innostua tästä.

Toisiinsa ihastuneet Jere (Christian Mikkelsen/Antti Lang) ja Liisa (Nasrin Khusrawi/Emma Louhivuori) päätyvät kaveriporukan mökkireissulla molemmat ensimmäistä kertaa harrastamaan seksiä. Jeren kiveksissä asuvat siittiöt joutuvat tästä alkavalle matkalle, jonka päämääränä on hedelmöittää munasolu. Tässä tiivistyy lyhykäisyydessään käytännössä kaikki, mitä Spermageddon pitää sisällään.

On vaikea sanoa, mitä Spermageddonin tekijät ovat ajatelleet teoksensa tähän maailmaan lisäävän. Ronskina valtavirtajulkaisun saaneena animaationa se muistuttaa hälyttävän paljon Sausage Partya (2016), ja lähes vuosikymmentä myöhemmin samassa konseptissa on vielä vähemmän uskaliaisuutta. Parodiaa elokuvassa on paljon, jonka maaliksi osuvat keskeisesti Inside Out – mielen sopukoissa -elokuvat ja niissä seikkailevat antropomorfiset tunteet. Ainoa vitsi mitä tästä rinnastuksesta löydetään, on rekisterin vaihtaminen niin sanotuksi vessahuumoriksi.

Koko projektista huokuu piittaamattomuus. Animaatio on huonolaatuista, hahmojen pitkittynyt katsominen tuottaa karsastusta ja ympäristöt ovat niin puolivalmiin muodottomia, että niitä voisi erehtyä luulemaan näytönsäästäjiksi. Huumori on korvattu tuhmien sanojen listaamisella ja ruumiintoimintojen kuvauksella. Nämä vajavaisuudet ovat niin karkeita, että ne vaikuttavat harkituilta. Erityisesti animaation amatöörimäisyys saa ajattelemaan, että katsojan on tarkoitus nauraa sille. Aivan kuin kömpelön elokuvan tekeminen älyvapaasta aiheesta olisi rohkea veto, jos se tiedostaa olevansa ala-arvoinen.

Spermageddon onkin yksi iso vitsi. Sen animaatio on rumaa, sen juoni on ultrageneerinen, sillä on alakoululaisen huumorintaju ja sen tekijät ovat haluttomia keksimään mitään omaperäistä. Tarkoitus vaikuttaakin olevan, että katsoja voisi nauraa itse elokuvan huonoudelle. On ironisen aikamme surullinen lopputuote, että joku kokee tarpeen tehdä tällaisen elokuvan. Se kierrättää yksitoikkoisesti aiemmin ja paremmin tehtyä lisäten vain hampaatonta pikkutuhmuutta kitkeräksi mausteeksi.

Hyvän maun rajojen rikkominen on arvokasta ja tarkkaa työtä, joka voi onnistuessaan haastaa katsojien käsityksen siitä, mitä he arvostavat elokuvissa. Aika ajoin tarvitaan elokuva, joka koettelee sitä, mitä pidämme elokuvan arvoisena aiheena. Tällä elokuvalla ei ole rohkeutta tai omaperäisyyttä koetella muuta kuin kärsivällisyyttä.