Sisu 2 valkokangas

Mikä on kultaakin kalliimpaa? Tietysti oma tupa.

Lapista kultaa löytänyt Aatami Korpi lähtee hakemaan rajan taakse jäänyttä kotitupaansa. Ja se haetaan takaisin ja rakennetaan uudestaan milläs muulla kuin sisulla. Kotitaloaan halajavaa miestä ei pysäytä mikään, ei edes puna-armeijan voimat taakseen saanut entinen partisaanipäällikkö, joka aikanaan on lahdannut Korven perheen.

Sisu 2 jatkaa samalla tiellä kuin vajaan kolmen vuoden takainen Sisu (2022). Toki kaikki tehdään nyt astetta isommin ja näyttävämmin, kun alkuteoksen menestys on turvannut suuremman budjetin.

Jalmari Helanderin Sisu oli jotain sellaista, jota Suomesta oli ehtinyt odottaa jo pidemmän tovin. Pohjolan karua miljöötä ja asuttajiensa luonteenomaista juroutta avoimesti hyödyntänyt toiminnallinen elokuva, joka persoonallisuudellaan nousi kansainväliseksi menestykseksi. Ja suomalaisen toimintaelokuvan teatterilevitystä ison rapakon takana on pidettävä menestyksenä.

Ja tätä menestystä halutaan luonnollisesti lisää jatko-osan muodossa.

Pienimuotoisten alkuteosten jatko-osilla on usein hyvät mahdollisuudet toisintaa tai jopa ylittää alkuperäisen elokuvan taloudellinen menestys. Elokuvataiteen saralla haaste on monin verroin kiperämpi. Taloudellisia menestyksiä on helppo luetella mutta taiteellisten menestysten osalta joutuu jo pinnistelemään. Mad Max 2:sen kaltaista klassikkoa ei monestakaan jatko-osasta ole tullut.

Sisu 2 on hyvä ja sattuvasti juuri Mad Maxien suuntaan kumartava yritys. Toiminallinen meno polkaistaan käyntiin alle vartissa ja toiminnan talla on pohjassa, kunnes Korven kotimökki on uudelleen kasattuna kivikkoisessa korpimetsässä rajan oikealla puolella.

Meno on erityisen vauhdikasta elokuvan ensimmäisellä puoliskolla, jossa Australian takamailta ammennettu ja paikoin kekseliääksikin äityvä kuormuriralli pitää elokuvan hienosti liikkeessä. Kun elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla kuormurin ratista hypätään panssarivaunua astinlautana käyttäen liikkuvaan junaan, sävy muuttuu.

Vauhdikkaasti vaihtuneet valoisat maisemat ja Korven ohjastaman kuormurin pysäyttämisyritykset antavat tilan kuolemattoman miehen monotoniselle etenemiselle pimeässä kiitävässä junassa. Toimintaa toki piisaa raiteillakin, mutta kekseliäisyys on korvattu verellä ja ampumisella. Loppumattoman hutkeen ja mätkeen konsepti on toimintaelokuvien saralla sen verran moneen kertaan läpiveivattu, että moinen meno käy tylsäksi. Jonninjoutavan pyssyjen paukuttelun ja turpasaunan kinkereillä aivan tavanomaisimpaan tusinaosastoon ei Sisu-kakkosen jälkimmäistäkään puoliskoa voi laskea, mutta aiemman liikkeen ja innovatiivisuuden kadottaminen tuottaa silti väistämättömän pettymyksen.

Alkuteoksen persoonallisuuden synnyttämä vilpitön ihastus jää muistoksi menneisyyteen.

Onneksi on Jorma Tommila. Jotkut ovat tohkeissaan jostain päälle kuusikymppisestä Tom Cruisesta stuntteineen. Tommila pyyhkii karismallaan kaikenmaailman cruiseilla tupansa lattiaa – sanaakaan sanomatta. Myyttinen Äijä, jonka teot puhuvat. Vastapuolella lukuisten sivuosien veteraanin Stephen Langin tiukkailmeisyys nostaa Tommilaa entistäkin enemmän jalustalle.

Ei liene liioiteltua sanoa, että Sisut ovat yhtä paljon Jorma Tommilan kuin Jalmari Helanderin elokuvia. Sisuja on mahdoton kuvitella ilman Tommilan kaiken fyysisyydellään välittävää olemusta ja kasvoja. Mies ansaitsee elokuvalle varauksettoman oman tähtensä.