Sirât valkokangas

Espanjalaisohjaaja Oliver Laxe oli alkuvuonna Cannesin pääsarjassa uusi nimi. Aiempina vuosina hän on kuitenkin matkannut määrätietoisesti kriitikkojen viikoilta Un Certain Regard -sarjaan, jonka jurypalkinnon hänen edellinen elokuvansa Fire Will Come (O que arde, 2019) voitti. Se oli hiljainen elokuva kotiseuduilleen palaavasta tuhopolttajasta, joka joutuu kohtaamaan maaseudun asukkaiden vihan. Uusin elokuva, Sirât, on kuumeenomaisesti sykkivä sekoitus Mad Max: Fury Roadia (2015) ja Gaspar Noén Climaxia (2018). Se jakoi tänä vuonna tuomaristonpalkinnon Mascha Schilinskin Putoamisen äänen (2025) kanssa.

Luis (Sergi López) kiertää Marokossa järjestettäviä reiveja yhdessä poikansa Estebanin (Bruno Núñez Arjona) kanssa ja etsii kotoa lähtenyttä tytärtään Maria. He kuulevat huhun aavikolla järjestettävistä bileistä ja lähtevät seuraamaan pientä joukkoa eurooppalaisia juhlijoita. Matka läpi karun erämaan ei ole heidän pienelle autolleen helppo. Armoton luonto ja ihmisten siihen jättämät arvet tekevät matkasta vaarallisen. Heidän on luotettava uuteen koottuun perheeseensä ja ajatukseen, että jossain aavikon toisella puolella odottaa maailmanlopun bileet, josta tytär kenties löytyy.

Sirât on eräänlainen hengellinen pyhiinvaellus. Mauritaniaan huhujen perässä matkustava karavaani ei voi olla varma, mikä matkanpäässä odottaa. Jokin saa heidät kuitenkin seuraamaan vaistoaan sokeasti. Reivit esitetään hengellisinä juhlina, joissa tanssijat pääsevät lähemmäs jotain suurempaa ja antaa tilan unohtaa kaiken muun hetkeksi. Kaiuttimien syke on kuin alttari, jonne ihmiset kokoontuvat. Luis näkee kanssamatkustajissaan sen saman palon, joka on vienyt hänen tyttärensä. Usko alkaa hiljaa kyteä, vaikka toivo samalla tuntuu hiipuvan.

Sirâtin ilmapiiri on uhkaava heti alkumetreiltä asti. Marokon bileet päättyvät äkkiä armeijan väliintuloon. Jossain on käynnissä konflikti ja eurooppalaisia pyydetään poistumaan mantereelta. Keskellä aavikkoa radio on ainoa ikkuna muuhun maailmaan ja uutiset maailmalta eivät ole hyviä. Aluksi eurooppalaisuus ja rahat antavat hienoisen suojan matkaajille. Ne eivät kuitenkaan auta, mitä syvemmälle erämaahan he uppoavat. Sirât sivaltaakin hieman turismimallia, jossa länsimaiset matkailijat lähtevät köyhempiin maihin ja odottavat kansalaisuutensa olevan viimekädessä valttikortti takaisin pelastukseen, jos paha paikka tulee.

Oman osansa elokuvan ahdistavaan ilmapiiriin tuo sen eteenpäin vievä, hypnoottisesti sykkivä ääniraita. Pulssina toimiva Kangding Rayn soundtrack uppoaa hiljaisen aavikon taustalle ja yhdistyy saumattomasti elokuvan äänimaailmaa. Mauro Hercen komeassa kuvauksessa aava maisema muuttuu uhkaavaksi tyhjyydeksi, jonne katoaminen tuntuu väistämättömältä. Autokulkueen matka tuokin monella tapaa mieleen Pelon palkan (1953) tai sen uudelleen filmatisoinnin (1977). Elokuvat eivät järkytä väkivallalla ja verellä, vaan hermostuneella odotuksella ja sen äkillisellä laukeamisella. Sirât nojaa juuri tähän audiovisuaalisin elementein rakennettuun uhkaan taitavasti.

Oliver Laxe on löytänyt liki dokumentaarisen tavan taltioida reivejä elokuvan avaavissa konemusiikkitapahtuman kuvauksissa. Sergi Lópezia lukuun ottamatta elokuvan näyttelijät ovat ensikertalaisia ja heidän roolituksensa tuo mieleen American Honeyn (2016) nuoret lehtimyyjät. Fyysiset vammat tai ikä eivät ole heikkouksia, vaan osa monikulttuurista reivikulttuuria. Laxe tuo realismin osaksi spiritualistista teosta tyylillä, joka hätkähdyttää. Vaikka sen metaforat loppua kohden muuttuvat hieman liian konkreettisiksi, ottaa se elokuvallisesta tyylien sekoituksestaan kaiken irti. Sirât tulee varmasti jakamaan katsojakunnan, mutta se jää kaihertamaan mieliin pitkäksi aikaa.