Scream 7 valkokangas

Aiempina vuosikymmeninä tuli kosolti kauhuelokuvasarjoja, jotka eivät tuntuneet päättyvän koskaan. Suurin osa niistä alkoi kultaisella 1980-luvulla tai vähän sitä ennen.

Kauhuelokuvasarjat alkoivat yleensä hyvin ja napakasti itsenäisinä teoksina kuten Wes Cravenin ensimmäinen Painajainen Elm Streetillä (1984) tai John Carpenterin Halloween – naamioiden yö (1978) jotka ovat lajityyppiensä klassikoita. Kakkososatkin yleensä vielä toimivat, kuten Elm Streetin odottamattoman homoeroottinen jatko, Halloweenia täydentävä kakkososa tai Perjantai 13. päivä osa 2 (1981), joka varsinaisesti esitteli kyseisen elokuvasarjan pahiksen Jason Vorheesin.

Mutta mitä suurempi sarjanumero tuli perään sitä kehnommaksi elokuvasarjat pääsääntöisesti muuttuivat. Joku osa saattoi piristää menoa, kunnes seuraava syöksyi taas rutiininomaiseen tunkkaisuuteen. Pääpiirteinä liki loppumattomille jatkoille oli saippuasarjojen sekavuudelle vertoa vetävä hahmogalleria, jossa vanhoja hahmoja palasi, uusia tuli ja kolmannet olivat sukua tai jälkeläisiä joko konnille tai sankarittarille. Halloween-sarjan jatkoissa alkuperäisen final girlin tyttäret ja jopa tyttärentyttäret ovat päässeet sekä uhreiksi että koston hengettäriksi.

Wes Craven kyllästyi nopeasti tosissaan otettuihin kauhu-slashereihin. Jo ensimmäinen Elm Street oli täynnä silmäniskuja genrelle ja viimeinen Elm Street oli yhtä metatasoa. Craven ja käsikirjoittaja Kevin Williamson loivat yhdessä ensimmäisen Scream-elokuvan (1996), joka parodioi rankasti slashereita juonisääntöineen ja myös aikansa populaarikulttuuria, varsinkin tulevaa true crime -villitystä. Samalla se oli myös toimiva kauhuelokuva, ainakin jos katsoja oli valmis antamaan myöten lajityypin konventioille.

Sama porukka teki myös kolme jatko-osaa, jotka olivat sitä samaa uudella järjestysnumerolla lukuun ottamatta kahta seikkaa, jotka ovat tuoneet Scream-sarjaan muita kauhusarjoja enemmän mielenkiintoa. Slasher-murhaaja Ghostface on maskinsa alla ollut aina eri henkilö, joskus useampikin samassa elokuvassa, mikä on tehnyt elokuvista samalla myös murhamysteerejä, jossa jokainen on epäilty.

Toinen kiinnostava seikka on, että suurimmassa osassa sarjan osia ovat näytelleet samat runkonäyttelijät, mikä on hyvin harvinaista lajityypille. Esimerkiksi Neve Campbell on ollut kutososaa lukuun ottamatta kaikissa osissa ja Courteney Cox peräti kaikissa osissa.

Näistä lieventävistä asianhaaroista huolimatta iso osa Scream-sarjasta on ollut mekaanista perusteinikauhua, joista on kadonnut Cravenin alkuperäinen idea oikeasti toimivasta metakerronnasta. Scream alkujaan parodioi pitkiä kauhusarjoja, nyt se on itse sellainen.

Seiska-Screamin puikkoihin on asettunut todellinen luottomies Kevin Williamson, joka käsikirjoitti alkuperäisteoksen ja pari jatko-osaa. Williamson on silti ohjaajan pallilla hätäratkaisu, sillä elokuvan alkuperäinen ohjaaja ja kaksi parin viimeisimmän Screamin päätähteä lähtivät pari vuotta sitten kävelemään. Toinen sai potkut, toinen lähti, riippuu vähän keneltä Hollywoodista kysyy. Senkin jälkeinen ohjaajaehdokas perääntyi hankkeesta ja lopulta koko hela hoito käsikirjoitettiin ja osin roolitettiin uusiksi.

Uudistetun Scream 7:n tarinaa oli ideoimassa toinen sarjaveteraani James Vanderbilt, joka oli mukana laatimassa myös kahden aiemman osan tarinaa. Vanderbilt on pitkästä urastaan huolimatta pääosin yhden hitin ihme. Hän käsikirjoitti kerrassaan ensiluokkaisen Zodiacin vuonna 2007. Myöhempi ura on tasaista muttei säväyttävää peruslaatua, joka sisältää lähinnä genre-elokuvien jatko-osia.

Lopputulos on tuotantovaikeuksista huolimatta tai ehkä juuri niistä johtuen varsin sujuva ja rakenteellisesti toimiva aina loppukolmanneksen murhamässäilyjä lukuun ottamatta. Elokuva malttaa pakollisen alkukohtausmurhaamisen jälkeen rakentaa rauhassa pikkukylään syrjään asettuneen Sidneyn (Campbell) ja hänen teinityttärensä Tatumin (Isabel May) suhdetta.

Tatum on saman ikäinen 17-vuotias teini kuin mitä Sidney oli 30 vuotta sitten, kun ensimmäiset Ghostface-murhat tapahtuivat. Sidney on nyt keski-ikäinen äiti, joka pyrkii suojelemaan lastaan eikä kerro tälle menneisyydestään. Sidney on ollut niin monta kertaa final girl, että on nyt jo final woman -veteraani, mikä on kiintoisa variaatio final girl -teoretisoinnista, josta kirjoitin aikoinaan WiderScreenissä 3/2006.

Epäiltyjen lista kuitenkin kasvaa pitkäksi, varsinkin kun Ghostface tekee paluun Sidneyn asuinkonnuille ja uhkaa hänen tytärtään. Juoni virittää myös mahdollisuutta, että ykkösosan toinen murhamies olisi jotenkin selvinnyt ja tehnyt paluun. Sidney tutkii tapausta ystävänsä toimittaja Galen (Cox) kanssa samalla, kun tytär teinikavereineen tekee mitä teinit kauhuelokuvissa yleensä eli hölmöilevät ja asettavat itsensä vaaraan. Seksiä sentään eivät siveät nykynuoret harrasta toisin kuin 80-luvun kauhuleffoissa.

Naiskolmikko on elokuvan kantava voima, muut ovat statisteja. Tämä on sekä vahvuus että heikkous, koska ylimääräisiä hahmoja on yksinkertaisesti liikaa. Epäilyksenalaisten murhamysteeri ratkaistaan aivan liian aikaisin listimällä sivuhahmoja pois vauhdilla, jotta käsikirjoitus saadaan juoksutettua loppupään takaa-ajoihin, juoksenteluihin ja traumaselviytyjien elämänohjeisiin. Niistä tärkein onkin pätevä eli ammu aina kimppuun käynyttä sarjamurhaajaa päähän, jos tämä on hetkellisesti maassa. Sitä ei kukaan kuitenkaan Scream-elokuvissa noudata kuin korkeintaan lopussa.

Scream 7 tarjoilee kosolti nostalgiaa mutta ei vello siinä. Tutut päähenkilöt jo kolmen vuosikymmenen ajan ovat elokuvasarjan päähenkilöitä, ei kasvoton murhaajahahmo. Se luo rutiininomaisuudesta ja verisistä kuolemista huolimatta teokselle inhimillisemmän lähtökohdan kuin monille verrokeilleen. Lisäksi elokuva antaa katsojalleen slasher-genrelle harvinaisen katharsiksen, koska Ghostface tai -facet tapetaan aina oikeasti lopussa ja paha saa konkreettisesti palkkansa toisin kuin on Freddyn, Jasonin, Michael Myersin ynnä muiden osalta. Aina joku silti uudestaan sonnustautuu samaan asuun ja seuraava jatko-osa saadaan aikaiseksi. Kasia odotellessa.