Rattiraivo valkokangas

Oman ajotaidon puolustaminen ja hyvien käyttäytymissääntöjen unohtuminen voivat liikenteessä johtaa usein tarpeettomaan vihaan sekä kanssakuljettajien omaehtoisen opettamisen kautta vaaratilanteisiin. Rattiraivo (road rage) on saanut Yhdysvalloissa, kuten yksityisautoilun varaan rakennetussa Los Angelesissa, täysin omat mittasuhteensa osana useita muita yhteiskunnallisia epäkohtia. Ilmiötä trillerin keinoin pyrkii käsittelemään lajityyppiin erikoistuneen ohjaaja Derrick Borten ja Paranoian (Disturbia, 2007) käsikirjoittaja Carl Ellsworthin yhteistyö Rattiraivo (Unhinged, 2020).

Ex-vaimolleen kostanut mies (Russell Crowe) napsahtaa lopullisesti liikenteessä toisen eron kokeneen autoilijan Rachelin (Caren Pistorius) soittaessa hänelle voimakkaasti torvea. Omien ongelmiensa kanssa painivan Rachelin ja tämän pojan Kylen (Gabriel Bateman) koulumatkasta ja koko päivästä muodostuu selviytymistaistelu heitä vainoavaa miestä vastaan, joka on päättänyt antaa heille opetuksen.

Jännitystä autoilijoiden välisestä kilvoittelusta nostatti jo Steven Spielberg varhaisella tv-elokuvallaan Kauhun kilometrit (Duel, 1971), jossa yksinäinen kuljettaja jää yliluonnollisiakin piirteitäkin saavan rekan jahtaamaksi. Konseptistaan ja Spielbergiläiselle avioeroperheelle nyökkäämisestä huolimatta Borten elokuvalla ei ole sen kanssa mitään yhteistä. Rattiraivo hukkaa jännityselementtinsä heti kun henkilöt astuvat ulos autoistaan.

Yksinäisen miehen huonon päivän kuvauksena elokuva vertautuu enemmin Joel Schumacherin Rankkaan päivään (Falling Down, 1992), mutta kyseisen myös Los Angelesiin sijoittuvan elokuvan imua eikä raivoavan miehen hajoavan psyykeen ymmärrystä saavuteta. Rattiraivon psykopaattinen ja kivuista kärsivä kostaja jätetään nimettömäksi, millä on tavoiteltu laajempaa sosiaalista kommentaaria siinä kuitenkaan onnistumatta.

Miestä esittävän Crowen nykyinen massiivinen valkokangasolemus on vakiintunut hyvin kauas Gladiaattorin (2002) lihaksikkaasta Maximuksesta. Hän tuo karhumaisen ulkomuotonsa lisäksi murahduksilla uhkaavuutta esittämäänsä hahmoon, joka jää melko yksiulotteiseksi. Amerikkalaista perhettä esittävät Caren Pistorius, Gabriel Bateman ja Austin P. McKenzie taas toimivat katsojan samastumispisteinä.

Rattiraivo ei tuo mitään uutta psykologisen ja toiminnallisen trillerin alalajeihin eikä sen paikoitellen ontuva toteutus epäselvin leikkauksin ja oudoin kuvakulmin onnistu luomaan edes muistettavia takaa-ajokohtauksia. Paikoitellen väkivalta kuitenkin purskahtaa valtavirtaelokuvalle hätkähdyttävän graafisesti. Epäuskottavuuden rajoja koetellaan elokuvassa myös runsaasti liikenteessä toimimisen lisäksi massiivisen Crowen ja pienikokoisen Pistoriuksen välisissä kamppailuissa.

Elokuvan ja sen hahmojen toiminnan yhteiskunnalliseen kontekstiin sitomiseen pyrkivät alkutekstijakso sekä toiminnan taustalla pyörivät uutislähetykset Yhdysvaltojen liikennekäyttäytymisestä ja rikollisuudesta sekä yhteiskunnallisesta kuohunnasta ja epätasa-arvosta. Ne jäävät kuitenkin hyvin pinnallisiksi sivuuttaen uutisissa tällä hetkellä välittyvät todelliset ongelmat, joita elokuvan ristiriitainen sanoma poliisien lisäämisen ja itsensä puolustamisen tukemisesta tuntuu ennemmin vahvistavan.

New Orleansissa kuvatusta Rattiraivosta on kaivattu ensimmäisten joukossa pelastajaa Yhdysvaltojen ja sitä kautta muun maailman elokuvateattereille suurimpien blockbustereiden vielä odottaessa julkaisuaan. Pintapuolisesti kiinnostava perustrilleri saattaa houkutella katsojia takaisin teattereihin, mutta jää sisällöltään auttamatta epäonnistumiseksi.